Tanssien Joulutauolle!

Yhdentoista päivän joulutauko ei tänä vuonna tullut päivääkään liian aikaisin. Viime aikoina tuli tanssittua niin paljon että makeaa mahan täydeltä.. Vakiotreenien päälle harjoitukset, sitten näytös ja sitten vielä lisää tunteja. Mun tanssikoulu ei lopettanut syyslukukautta joulunäytökseen (16.12.), vaan tunnit jatkuivat 22.12. asti. Mikä on tosi kivaa, paitsi että torstain kohdalla väsähdin. Ei vaan tanssimisesta, vaan oli muitakin juttuja mitkä stressasivat ja väsyttivät. Halusin kuitenkin vetää loppuun asti! Perjantaina alkoi sitten oikea polvi oireilemaan, luultavasti liikarasituksesta. Ja tunti meni multa muutenkin alta lipan, ei ollut energiaa eikä tsemppiä. Silloin kyllä tietää että on loman paikka! Mutta ei tässä mitään, mä kuittaan mun tanssivuoden mielummin viime tiistain ja keskiviikon tunteihin - ne oli nimittäin aivan huiput.

Tiistaina sain M-P:lta vielä viimeiset vuoden 2012 korjaukset ja säädöt, mm. arabeskista, aukierrosta ronde de jambea tehdessä (ne viimeiset millit kun ollaan ecartén kohdalla), ja passé retiréstä kun tehdään developpé taakse (pitää nostaa korkeammalle ennen kun vien sen taakse). Noottia sain kun en lopettanut yhtä tankosarjaa pointessa kunnolla. Harjoitus kun on loppu vasta kun ollaan palattu hallitusti alkuasentoon. Pitää olla jolie, siis kaunista. Yleensä muistan, mutta tällä kertaa luistin. Ope huomasi tietenkin heti, heh... Oli myös onnistumisia: Tein keskellä vihdoin sellaiset piruetit joihin meidän erittäin vaativa opettajakin oli tyytyväinen. Ei mitään ihmeellistä, mutta puhtaat tuplat en dehors ja en dedans. Mulla on aina ollut vaikeaa saada retiré jalka kauniiseen asentoon, niin että kantapää on linjassa ja jalan aukikierto maksimissa. Nyt oli sitten vihdoin parannusta! Ja oli kiva tehdä ne piruetit suoraan open eteen, hän nimittäin seurasi meidän rivejä takaperin kävellen. Toinen onnistunut hetki oli pointessa: Tehtiin keskellä pitkää tasapainoharjoitusta jossa pysyttiin koko ajan kärjellä. Viidennestä asennosta degagét eteen (noin 45 astetta tai enemmän), taakse ja sitten passé retirét ja taas degagét. Plié ja takaisin ylös ja uudestaan. Mulla oli pari melko hyvää tasapainoa. Jalka nousi varmasti, ja vähän ylemmän kuin olin ajatellut. Pysyinkin hetken. Kaiken kaikkiaan oli ihanaa kun sai vielä puskea itseään, ja kun tuli paljon korjauksia (ja niitä kehujakin). Tunti oli aika rankka, ja tuntui kropassa, mutta M-P halusi että muistamme hänet vähän pidempään...

Keskiviikkona oli muuten vaan hyvät G:n tunnit. Kivat tanssikamut, rento ja iloinen tunnelma, sopivan haastavia sarjoja, paljon tsemppiä ja muutama tosi hyvä henkilökohtainen korjaus. Ja mulla oli harvinainen piruettipäivä! Oikealle mentäessä vähemmän, mutta vasemmalle pirtsat pyöri kuin tanssien. Yay! Jaksoin myös vetää kaksi tuntia putkeen, oli energiaa ja intoa. Samaa fiilistä ja kuntoa lataan nyt joulutauon aikana, josta on vielä yhdeksän päivää jäljellä. Meinaan venytellä, ulkoilla, katsella jotain Pähkistä netistä (San Franscisco Baletin versio tulikin jo Teemalta), kirjoitella ja rentoutua. Ja herkutella.

Toivotan teille tunnelmallista ja leppoisaa Joulua, ja uudelle vuodelle niitä kaikkein parhaita tanssielämyksiä!

Jännitystä lavalla

Grande finale! Olen edessä oikealla. Footlightin Joulunäytös 16.12.2012

Se hetki kun odotetaan verhoissa lavalle pääsyä... Sydän hakkaa ja yritän hengittää syvään. Sisääntuloni on balettitekniikan esittelyä, ja koska askeleet ovat verrattain yksinkertaiset kaikki heikkoudet korostuvat. Tekniikalla tarkoitan tässä vartalon kokonaisvaltaista käyttämistä, päästä varpaisiin. Siihen kuuluu myös koreografiaan ja rooliin istuva ilmaisu - ja lavalle kuuluva läsnäolo. Käyn mielessäni läpi mitä opettajani sanoi: Muista aksentit ja assembléssa jalat yhteen ilmassa! Jännää, mutta se mikä tuntuu helpolta tunneilla ei ole sitä enää lavalla. En voi korjata linjoja peilin kautta ja yleisön läsnäolo hermostuttaa. 

Meillä oli siis eilen tanssikoulun joulunäytös. Lava löytyi ihanan perinteikkäästä Aleksanterin teatterista - Kansallisbaletin vanhasta kodista! Pelkästään tieto siitä ketkä kaikki baletin legendat ovat tanssineet samalla lavalla on kutkuttava. Se lava on muuten hämmästyttävän pieni, ja ainakin uusi Lumikuningatar olisi ollut mahdoton tuottaa sinne. Meille tila oli oikein sopiva, vaikka oli haastavaa sovittaa rivit lavalle yhdellä ainoalla kenraalilla. Keväällä ehdimme katsoa ensin paikat, mutta tällä kertaa aikaa riitti vain läpimenoon. Siihen nähden pärjäsimme tosi hyvin! Ja koreografia oli onneksi sama tuttu Don Quijote (meille muokattuna). Olisi luksusta jos vois harjoitella lavalla enemmän, niin kuin esimerkiksi Kansallisbaletin tanssijat tekevät. Heillä on teknisiä lavaharjoituksia, ja uuden teoksen ollessa kyseessä lisäksi useampi kenraaliharjoitus.

Siitä tulikin mieleen vanha tanssijoitten taikausko: huono kenraali tietää hyvää näytöstä. En mene väittämään vastaan. Tosin... Itselleni jäi näytöksestä sekalainen fiilis. Osin se meni paremmin kuin viimeksi, etenkin sisääntulo. Edellisellä kerralla siitä puuttui aksentti, ja attitude-tasapainot näyttivät kusevilta koirilta. En tiedä onnistuivatko attitudet nyt, mutta ainakin hypyissä oli enemmän napakkuutta. Yritin myös hymyillä enemmän, mutta pelkään että ilmeeni olivat hieman väkinäisiä. Kevään näytöksessä olin yleensä jonkun toisen tanssijan takana, mutta nyt yksi tytöistä oli lähtenyt ulkomaille opiskelemaan tanssia. Opettaja halusi hänen tilalleen yhden hyvän tytön ek-linjalta, mutta tämän aikataulut eivät käyneet yhteen meidän kolmen viikonloppuharjoituksen kanssa. Joten minä siirryin eteen. En voinut tuudittautua seuraamaan muita, vaan piti johtaa omaa riviä. Se oli jännittävää! Ja kun omasta ryhmästäni oli yksi poissa, minulle tuli ylimääräinen soolodiagonaali: Chassé alle ja viisi perättäistä grand jetéetä. Jonka onnistuin valitettavasti pilaamaan...

Okei, nyt liioittelen vähäsen. Ei se sentään ollut mikään täydellinen katastrofi. Minun piti juosta paikalleni verhojen takana, mutta olin unohtanut miten ahdasta ja hämärää siellä on. Enkä muistanut varoa siellä hengailevia seuraavan biisin tanssijoita (jotka eivät tienneet että meikä juoksisi sinne kesken numeron). Jouduin puikkelehtimaan välistä ja meinasin myöhästyä musiikista! Tässä kohtaa kokenut esiintyjä olisi nollanut tilanteen, ja nauttinut siitä että ehti just vielä ajoissa. Tanssin pitäisi kuitenkin näyttää yleisön silmissä vaivattomalta, vaikka se tuntuisi sillä hetkellä kuinka vaikealta. Ei niin että tanssitaan otsa rypyssä, jännittynyt ilme kasvoilla - kuten minä tein. Harmittaa tosi paljon, etenkin kun oikeasti tykkään isoista hypyistä! Viime tunneilla olin nähnyt myös edistystä ylävartalon käytössä, mutta ehkä se tuli liian myöhään näytöstä varten. No, opinpa taas jotain. Esiintymistä voi harjoitella vain esiintymällä.

Opin myös sen että tarvitsen enemmän treeniä ja korjauksia. Tiedän että opettajalla on kokonaisuus mielessä, ja että on vaikeata ellei mahdotonta keskittyä jokaiseen tanssijaan erikseen. Lisäksi meidän ope varmasti oletti että kokeneemmat harrastajat tarvitsevat vähemmän ohjausta. Tosin meidän edistyneessäkin porukassa on tosi isoja tasoeroja. Yksi on nuori lavakonkari jolla on tekniikka ja ilmaisu hallussa - ja selvästi nauttii joka hetkestä. Todellinen eturivin luottotanssija. Toisessa ääripäässä olen minä: kohtalaisen hyvä tekniikka aikuiseksi harrastajaksi, mutta epätasainen. Ilmaisun kanssa on tehtävä vielä paljon töitä. Jos totta puhutaan, tarvitsisin sekä kannustavaa kädestä pitäjää että vaativaa ja tiukkaa ohjaajaa. Mitä varmempi olen omasta osaamisestani, sitä enemmän voin nauttia myös esiintymisestä.

Muuten meni kyllä ihan hyvin. Meitä oli viisitoista tanssijaa lavalla, ja kokonaisuus entistä parempi. Kaikki olivat menneet teknisesti ja ilmaisullisesti eteenpäin, etenkin alempien tasojen tanssijat. Hieno homma, siskot! Ja meidän ainoa mies ja ensitanssija David hoiti oman osuutensa paremmin kuin hyvin. Lopussa kuultiin yleisöstä jopa bravo-huutoja! En ole vielä nähnyt videota, mutta mutu-tuntuman perusteella uskallan sanoa että loppujen lopuksi en ollut niin huono. Siellä täällä oli muutama sähläys ja horjahdus, mutta pysyin sentään pystyssä. Toivon että näytin yleisölle muutakin kuin otsaryppyisiä ilmeitä, ja että pystyin edes ajoittain välittämään tanssin nautinnon eteenpäin. Sillä kaikesta huolimatta nautin lavalla olemisesta. Se oli hermostuttavaa, jännittävää, hauskaa, ihanaa. Ja aivan liian nopeasti ohi.

Olipa kerran aikuisballerina

Ballerinalla on uusi näköalapaikka.

Muutin kaksi viikkoa sitten uuteen asuntoon, ja kaikki muuttohärdelin läpikäyneet tietävät millainen stressi siitä seuraa... Vuosien aikana kertynyt tavaramäärä, sen lajittelu, kierrätys, pakkaaminen, roudaaminen ja purkaminen - horrors. Nostelin ja siirsin tavaroita niskat jumissa ja silmät ristissä. Mutta lopulta selvisin muutosta kunnialla, vaikkakin umpiväsyneenä. Onneksi oli sukulaisia ja ystäviä auttamassa! Blogi jäi tosin väkisinkin sivuraiteille, kuten muutama lukija on varmaan huomannut. Olin tässä välissä vajaan viikon ilman nettiäkin, mikä oli aika outo kokemus... Vähän piristäväkin! Mutta nyt takaisin blogin pariin.

Yksi muuttamisen mielenkiintoisempia asioita on se mitä löytyy vanhan omaisuuden joukosta. Kuten valokuvia joita ei ole nähnyt vuosiin, ja kadonneeksi luultuja koruja. Tai hiuspinnejä joita löytyi joka mahdollisesta kolosta... Puhumattakaan ikivanhoista kalentereista ja päiväkirjoista. Yhden merkinnän haluan jakaa teidän kanssa, ihan sellaisenaan, mitään editoimatta. Kirjoitin sen noin vuosi siitä kun olin aloittanut baletin. Eletään 90-luvun alkua:

"Löysin itselleni vihdoin harrastuksen josta jaksan innostua yhä uudelleen - tanssin. En olisi ikinä uskonut tätä muutama vuosi sitten - että kävisin viikossa kuusi kertaa treenaamassa, usein kaksi tuntia kerralla! Aloitin noin vuosi sitten tammikuussa käymällä kerran viikossa jazztunnilla ja aloitin siinä samalla klassisen baletin alkeet (aikuistunti). Paljolti ihanan opettajani Jill Millerin ansiota löysin siitä oman "alani". Ei minusta olisin ikinä ammattilaista tullut, ruumiinrakenteeni jo sanoo vastaan.. Mutta näin on hyvä. En ole kovin notkea, mutta nyt jo notkeampi kuin vuosi sitten. Vasen jalkani nousee kohtalaisen korkealle (yli 90°) ja oikea puoli on taakse notkeampi. Tosin jalkani ovat vahvat ja kun tiedän mitä olen tekemässä varmuudella, teen sen kohtalaisen hyvin ja saan silloin tällöin kehuja. Olen nyt I-tason "tanssija" ja käyn lauantaisin kokeilemassa II-tasoa. Toivon syskysllä edistyväni kyseiselle tasolle. Klassisen lisäksi harrastan modernia ja mahdollisuuksien mukaan jazzia. Harrastuksesta on tullut elämäntapa - olen löytänyt uusia ystäviä (seuraa pitkä lista nimiä)."

Noin kaksikymmentä vuotta eteenpäin, eikä paljon ole muuttunut noista ajoista. Innostun edelleen baletista, yhä uudelleen. Väliin on mahtunut toki pidempiäkin taukoja, mutta tällä hetkellä käyn sen viisi-kuusi kertaa viikossa tunneilla, ja toisina päivinä kaksi tuntia putkeen. Tanssin nälkä ei ole vähentynyt! Vasen jalka on edelleen vahvempi, ja oikea taakse notkeampi. Se vähän mietityttää... Olisikohan pitänyt tehdä enemmän töitä tasoituksen eteen? Korkeutta on kyllä tullut lisää, mutta en osaa sanoa missä asteissa mennään. Ehkä vasen puoli nousee noin 120° eteen ja parhaimmillaan 130° sivulle? Siis jos jalka nostetaan developpén kautta, eikä käden avulla. Muistan myös etten pystynyt tuolloin venymään spagaattiin, en edes paremmalla puolella. Siihen on ainakin tullut huomattavaa parannusta.

"Kun tiedän mitä olen tekemässä varmuudella, teen sen kohtalaisen hyvin (..)" Jep, varmuus ja itseluottamus ja usko siihen mitä on tekemässä - se auttaa todellakin. Vaikka sarjat ja asennot eivät vielä onnistukaan puhtaasti ja kauniisti, niin on parempi laittaa itsensä likoon kuin säästellä ja varoa epäonnistumisia. Pitää luottaa siihen että opettaja korjaa mitä milloinkin on korjattavissa. Ja pitää uskoa siihen että ajan ja työn kanssa sitä kehittyy paremmaksi. Sillä välin voi nauttia jo yrittämisestä! Pikkasen huvitti lukea miten kunnianhimoinen treenaja silloin olin: "Toivon syksyllä edistyväni kyseiselle tasolle". Voin sanoa aivan rehellisesti että sen aikaisessa II-tasossa olisi mulle edelleen riittävästi haastetta! Tieto lisää tuskaa, niin se vain menee. Mutta en tainnut silloinkaan uskoa että olisin heti sen tason harrastaja, vaan että psytyisin oppimaan jotain olematta kenenkään tiellä. Ja olin kuitenkin tunneilla opettajani luvalla.

Ensimmäinen opettajani Jill Miller - häntä minua on edelleen ikävä. New Yorkista kotoisin olleen Jillin tyyli opettaa oli aika erilainen kuin mitä olen myöhemmin kokenut. Se ei ollut klassisinta vaganovaa, mutta se oli tyylikästä ja tanssillista (amerikkalaistyylistä?) balettia. Painotus oli anatomisesti oikeaoppisessa plaseerauksessa, liikkeiden musikaalisessa fraseerauksessa ja myös tilan käytössä. Sarjat olivat haastavia, etenkin keskilattian monipuoliset suunnanvaihdokset. Parasta tunneissa oli se että sai olla oma ei-balettimainen itsensä, etenkin alussa. Ei ollut väliä kuinka lahjakas, notkea, taipuisa tai "sopiva" sitä oli. Tärkeämpää oli musikaalisuus, ja se että oppi työstämään ja käyttämään omia valmiuksiaan. Jillillä oli luontaista auktoriteettiä, ja joskus hän oli vähän kipakkakin. Mutta hän myös kannusti, motivoi ja inspiroi oppilaitaan. Jillin yllättävä ja ennenaikainen poismeno viisi vuotta sitten jätti melkoisen aukon, mutta olen ylpeä siitä että sain olla hänen oppilaansa. Ensimmäinen baletinopettaja on aina erityisen merkityksellinen.

Baletin harrastuksesta tuli siis elämäntapa jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja sellaisena se on pysynytkin. Parhaat ystävät ovat löytyneet tangon vierestä, ja uusia tulee koko ajan lisää. Rakkaus balettiin voi yhdistää hyvinkin erilaisia ihmisiä!