Piruettiviikko päättyi lopulta flunssaan, mutta onneksi kuntoa riitti just vielä perjantain balettitunneille. Kurkkua kutitti ja silmiä väsytti, mutta M-P:n treenejä ei sovi missata! Mä oikeasti uskon että mun motivaatio oli niin kova, että se piti pahemman flunssan loitolla. Sama juttu vuosi sitten kun valmisteltiin kevätnäytöstä - tauti meni siinä sivussa. Pitää silti olla varovainen, se on ihan selvä juttu. Jos on vähänkin vaikeata hengittää, tai on kova yskä - niin ei pidä missään nimessä rehkiä! Multa jää nyt väkisin parit treenit väliin, mutta jos ensi perjantaina selviän Otrivinin avulla tunneille, niin siellähän olen.
Ja oli se sen arvoista. Piruettiputki ei loppunut vieläkään ja tanko sujui niin hyvin kuin ikinä. Opettajakin tykkäsi että "everything is better now!" Ja uudet kärkitossutkin ovat vihdoin sopeutuneet mun jalkoihin. Parasta kuitenkin että M-P:ltä sai taas sellaista hienosäätöä ja ohjausta mitä aikuisten tunneilta ei yleensä odota. Mä nautin siitä että pitää ja saa kerrankin esiintyä myös treeneissä. Tarkoitan sillä että treenaaminen ei ole pelkkää tekniikkaa, vaikka M-P onkin super tarkka siitä että mitään ei tehdä sinne päin ("no in-betweens") ja kaikki mikä tehdään, tehdään loppuun asti ("do your maximum!)". Tekniikka ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan tanssiessa halutaan myös ilmaista jotakin. Ja sitä varten on avauduttava. Yleisölle. Olkoonkin että meidän pitää kuvitella se täysi katsomo peilin tilalle.
"Present yourself!"
Lana Jones is a senior artist with The Australian Ballet in Melbourne.
(Justin Smith/Australian Ballet)
(Justin Smith/Australian Ballet)
Pointe-tunnilla tehtiin yksinkertainen harjoitus jossa käveltiin salin pitkä sivu päästä päähän: neljä askelta, aina croisé, toinen käsi aukeaa etukautta sivulle - ja sitten coupé ja bourreét tuoden käsiä ylös - neljä laskua - uudestaan coupé, piqué takajalalla ja bourreét taaksepäin (kädet toista kautta). M-P oheisti meidät esittelemään itseämme - "Present yourself!" - toisin sanoen tanssimaan asenteella.
Pitää oikeasti uskoa siihen mitä tekee, ja että tässä ollaan ottamassa "näyttämö" haltuun. Helpommin sanottu kuin tehty. Mun on pakko myöntää että tälläinen täysillä tanssiminen on baletissa aina vähän nolottanut mua. Etenkin silloin kun opelta ei ole tullut erikseen ohjausta, ja tunneilla on ollut niitä oikeita tanssijoita.. Siis ammattilaisia tai esim balettioppilaitoksen käyneitä lahjakkaita ja "hyviä tyttöjä"(yhden opettajan sanoin). Tuntuu että mä yritän ottaa osaa johonkin mihin mulla ei oikeasti ole rahkeita. Vähän niin kuin olisin tullut kuokkimaan hienoihin juhliin ja mekkokin on liian arkinen!
21st Century Movement: Sara Mearns and Jared Angle, center, with other members of New York City Ballet at the David H. Koch Theater at Lincoln Center in “A Simple Symphony.”
Pikkuhiljaa tähän on tullut muutosta. Mun toinen lemppariope G on jo viime vuodet ohjannut teknistä suoritusta pidemmälle ja nyt M-P:ltä olen saanut lisää rohkeutta. Perjantaina kun tehtiin just tuo harjoitus, niin hän neuvoi meitä oikeasti katsomaan jotain. Ei mitään epävarmaa vilkuilua sinne tai tänne tai alas, vaan rohkea ja pitkä katse suoraan kuviteltuun kohteeseen. Fearless! Ja vaikka harjoituksen aikana tuli koko ajan muistutusta kantapäistä ja polvista ja käsistä, niin katseharjoitus tehtiin sekin uusiksi. Opelle ja meille itselle. M-P vielä kertoi että hän oli nuorena tyttönä mielettömän ujo, ja että tästä on apua myös oikeassa elämässä tanssisalien ja lavan ulkopuolella! Mulle riittää kyllä se että saan olla oma itseni ihan tanssiessa - siis se tanssija joka haluan olla. Nolostumatta!
