16.5.16

Tanssija, musiikin kehollistaja

Arvio: Nacho Duato: Bach. Forms of Silence and Emptiness.
Suomen kansallisbaletti, 7.5.2016

"Musiikki on kaiken inspiraationi lähde", kertoo koreografi Nacho Duato. En voi olla muuta kuin samaa mieltä hänen kanssaan. Musiikki liikuttaa, niin kehoa kuin mieltä. Niin kauan kuin muistan, olen koennut musiikin kuuntelemisen fyysisesti, ei ainoastaan rytmisenä liikkeenä vaan myös nosteena, virtoina, kuohuina. Musiikki vie ja kantaa, vaikka balettitunneilla se on yksinomaan opettaja joka määrittää tahdin. Tanssin ammattilainen noudattaa hänkin koreografin ohjeita. Lopulta tanssija itse on kuitenkin musiikin sanansaattaja, näkymättömän kehollistaja. Duato on viennyt koreografiansa vielä astetta pidemmälle, tanssijoista tulee soittimia, nuotteja, säveliä, fraaseja, musiikkia. Kun Bach (Nicholas Ziegler) tarttuu jouseensa ja soittaa sillä Linda Haakanan tanssimaa selloa, musiikki ja tanssi on yhtä. Mutta kumpi soittaa kumpaa? Bach selloa, vaiko sello Bachia?


Kuvissa yllä: Nicholas Ziegler, Linda Haakana. Kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Nacho Duato puhuu itse kokoillan baletista, mutta tanssiteos rakentuu palasista: Bachin lukuisat konsertot, kantaatit, sarjat ja sonaatit ovat kukin saanneet oman koreografiansa joilla on alku ja loppu - ja yleisö reagoi aplodeilla kuten klassisen baletin variaatioiden bravuurasuoritusten kohdalla. Suosionosoituksissa ei tietenkään ole mitään vikaa sinänsä, ja tanssitaitelijat ovat aplodinsa ansainneet, mutta taputukset rikkovat jonkin verran tunnelmaa. Mietinkin että koreografi on tehnyt vuoden 1999 kulttuurikaupunki Weimarin juhlayleisölle katsomisen helpoksi, kappaleet ovat verrattain lyhkäisiä eivätkä vaadi syvällistä keskittymistä. Ratkaisu tekee kohtauksista kuitenkin hieman irrallisia, ja hetkittäin teos muistuttaa gaala-iltaa eikä yhtenäistä teosta. Musiikin, tunnelmien ja pukujen jatkuva vaihtuminen korostaa tätä entisestään. Kuitenkin Duato antaa myös toisten kohtausten liukua toisiinsa, jolloin tunnelma säilyy ja vahvistuu. Oli miten oli, osiot ovat nautinnollisia. Ensimmäinen osa, viidestätoista kappaleesta koostuva 'Moninaisuus', on tunnelmaltaan kevyempi, iloitteleva, paikoin jopa humoristinen. Toinen osa, 'Hiljaisuuden ja tyhjyyden muodot', on seesteisempi, vakavampi, haikeampi. Tanssiteos ei ole varsinaisesti tarinallinen, mutta koreografiassa on Duaton mukaan kevyitä viittauksia "kuolemaan, inspiraatioon, säveltäjän työhön, hänen suuruuteensa sekä yksinäisyyteen" (viittaus käsiohjelmasta, kirj. Heidi Almi).

Nacho Duato: Bach. Forms of Silence and Emptiness. Kansallisbaletin tansijoita. Kuvaaja Sakari Viika / SKB. 

Tanssi on kauttaaltaan vahvaa, ja Kansallisbaletin tanssijat parhaimmillaan. Tähtitanssija Nicholas Zieglerin Bachissa on ylevää arvokkuutta, mutta jäin ihmettelemään miksi Nacho Duato teki Bachin roolista niin monessa kohtauksessa lähinnä sivustakatsojan. Jälkeenpäin kuulin luotettavasta lähteestä että Bachin alkuperäinen tanssija oli loukannut itsensä ennen kantaesitystä, ja Duato muutti koreografiaa säästäkseen tämän kehoa. Pelkäksi kävelyrooliksi Bach ei onneksi jää. Edellämainittu duetto Linda Haakanan sellon kanssa on huikea. Kysyin Ziegleriltä miten he selvisivät harjoituksista jousen kanssa, ja kuulemani mukaan eivät täysin välttyneet tökkäyksiltä! Proppien käyttö lähikontaktilajissa (lue = pas de deux) vaatii erittäin hyvää koordinaatiota ja huipputarkkaa liikemuistia, ja tanssijoitten on voitava luottaa toisiinsa sataprosenttisesti. Kaksintanssit Desislava Stoevan (Kuolema) kanssa painuvat myös mieleen. Stoeva on omiaan dramaattisten roolien esittäjänä, ja vaikka hänen ilmeikkäät kasvonsa ovat osittain piilossa valkoisen maskin takana, Stoevan kehollinen tulkinta on soljuvan sävykästä, viettelevän voimallista, hengittävää ja hienostunutta. Olen nähnyt hänet aiemmin muun muuassa Bajadeerissa Gamzattina ja Pienen merenneidon kilpakosijattarena, mutta Kuoleman roolissa hän tanssi mielestäni tähän asti parhaimman työnsä.

Kuvassa Nicholas Ziegler ja Desislava Stoeva. Kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Naiset. Kansallisbaletin tanssijoita, kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Tähtitanssija Tiina Myllymäen ja Eemu Äikiön tanssima Adagio on sekin todella kaunis, yhtä aikaa herkkä ja intensiivinen. Muuten, pidin siitä että ryhmänumeroissa ei ole klassisesta baletista tuttua hierarkiaa. Sekä miesten että naisten joukoissa tanssivat tähdet, ensitanssijat, solistit ja kuorolaiset sekaisin. Eun-Ji Ha, Tiina Myllymäki, Petia Ilieva, Michal Krčmář, Ilja Bolotov, Desislava Stoeva... Balettifanille on suurta herkkua nähdä kaikki samassa teoksessa, ja samana iltana! Tähdet sikseen, kukaan tanssijoista ei jäänyt varjoon. Miesten tulkitsema kappale jossa kaikki olivat pukeutuneet munkkimaisiin kaapuihin oli mielettömän hieno! Myös loppua lähestyvä kohtaus jossa tanssijat liikkuvat rakennustelineen näköisellä rakennelmalla oli kirjaimellisesti pysäyttävä. Kaiken kaikkiaan nautinnollinen tanssiteos!

Balettikassi antaa Bachille neljä tähteä ★★★★☆

Koreografia: Nacho Duato
Musiikki: (äänite) J.S. Bach
Lavastus: Jaffar Chalabi
Puvut: Nacho Duato, Ismael Aznar
Valaistus: Brad Fields