Tanssija, musiikin kehollistaja

Arvio: Nacho Duato: Bach. Forms of Silence and Emptiness.
Suomen kansallisbaletti, 7.5.2016

"Musiikki on kaiken inspiraationi lähde", kertoo koreografi Nacho Duato. En voi olla muuta kuin samaa mieltä hänen kanssaan. Musiikki liikuttaa, niin kehoa kuin mieltä. Niin kauan kuin muistan, olen koennut musiikin kuuntelemisen fyysisesti, ei ainoastaan rytmisenä liikkeenä vaan myös nosteena, virtoina, kuohuina. Musiikki vie ja kantaa, vaikka balettitunneilla se on yksinomaan opettaja joka määrittää tahdin. Tanssin ammattilainen noudattaa hänkin koreografin ohjeita. Lopulta tanssija itse on kuitenkin musiikin sanansaattaja, näkymättömän kehollistaja. Duato on viennyt koreografiansa vielä astetta pidemmälle, tanssijoista tulee soittimia, nuotteja, säveliä, fraaseja, musiikkia. Kun Bach (Nicholas Ziegler) tarttuu jouseensa ja soittaa sillä Linda Haakanan tanssimaa selloa, musiikki ja tanssi on yhtä. Mutta kumpi soittaa kumpaa? Bach selloa, vaiko sello Bachia?

Kuvissa yllä: Nicholas Ziegler, Linda Haakana. Kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Nacho Duato puhuu itse kokoillan baletista, mutta tanssiteos rakentuu palasista: Bachin lukuisat konsertot, kantaatit, sarjat ja sonaatit ovat kukin saanneet oman koreografiansa joilla on alku ja loppu - ja yleisö reagoi aplodeilla kuten klassisen baletin variaatioiden bravuurasuoritusten kohdalla. Suosionosoituksissa ei tietenkään ole mitään vikaa sinänsä, ja tanssitaitelijat ovat aplodinsa ansainneet, mutta taputukset rikkovat jonkin verran tunnelmaa. Mietinkin että koreografi on tehnyt vuoden 1999 kulttuurikaupunki Weimarin juhlayleisölle katsomisen helpoksi, kappaleet ovat verrattain lyhkäisiä eivätkä vaadi syvällistä keskittymistä. Ratkaisu tekee kohtauksista kuitenkin hieman irrallisia, ja hetkittäin teos muistuttaa gaala-iltaa eikä yhtenäistä teosta. Musiikin, tunnelmien ja pukujen jatkuva vaihtuminen korostaa tätä entisestään. Kuitenkin Duato antaa myös toisten kohtausten liukua toisiinsa, jolloin tunnelma säilyy ja vahvistuu. Oli miten oli, osiot ovat nautinnollisia. Ensimmäinen osa, viidestätoista kappaleesta koostuva 'Moninaisuus', on tunnelmaltaan kevyempi, iloitteleva, paikoin jopa humoristinen. Toinen osa, 'Hiljaisuuden ja tyhjyyden muodot', on seesteisempi, vakavampi, haikeampi. Tanssiteos ei ole varsinaisesti tarinallinen, mutta koreografiassa on Duaton mukaan kevyitä viittauksia "kuolemaan, inspiraatioon, säveltäjän työhön, hänen suuruuteensa sekä yksinäisyyteen" (viittaus käsiohjelmasta, kirj. Heidi Almi).

Nacho Duato: Bach. Forms of Silence and Emptiness. Kansallisbaletin tansijoita. Kuvaaja Sakari Viika / SKB. 

Tanssi on kauttaaltaan vahvaa, ja Kansallisbaletin tanssijat parhaimmillaan. Tähtitanssija Nicholas Zieglerin Bachissa on ylevää arvokkuutta, mutta jäin ihmettelemään miksi Nacho Duato teki Bachin roolista niin monessa kohtauksessa lähinnä sivustakatsojan. Jälkeenpäin kuulin luotettavasta lähteestä että Bachin alkuperäinen tanssija oli loukannut itsensä ennen kantaesitystä, ja Duato muutti koreografiaa säästäkseen tämän kehoa. Pelkäksi kävelyrooliksi Bach ei onneksi jää. Edellämainittu duetto Linda Haakanan sellon kanssa on huikea. Kysyin Ziegleriltä miten he selvisivät harjoituksista jousen kanssa, ja kuulemani mukaan eivät täysin välttyneet tökkäyksiltä! Proppien käyttö lähikontaktilajissa (lue = pas de deux) vaatii erittäin hyvää koordinaatiota ja huipputarkkaa liikemuistia, ja tanssijoitten on voitava luottaa toisiinsa sataprosenttisesti. Kaksintanssit Desislava Stoevan (Kuolema) kanssa painuvat myös mieleen. Stoeva on omiaan dramaattisten roolien esittäjänä, ja vaikka hänen ilmeikkäät kasvonsa ovat osittain piilossa valkoisen maskin takana, Stoevan kehollinen tulkinta on soljuvan sävykästä, viettelevän voimallista, hengittävää ja hienostunutta. Olen nähnyt hänet aiemmin muun muuassa Bajadeerissa Gamzattina ja Pienen merenneidon kilpakosijattarena, mutta Kuoleman roolissa hän tanssi mielestäni tähän asti parhaimman työnsä.

Kuvassa Nicholas Ziegler ja Desislava Stoeva. Kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Naiset. Kansallisbaletin tanssijoita, kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Tähtitanssija Tiina Myllymäen ja Eemu Äikiön tanssima Adagio on sekin todella kaunis, yhtä aikaa herkkä ja intensiivinen. Muuten, pidin siitä että ryhmänumeroissa ei ole klassisesta baletista tuttua hierarkiaa. Sekä miesten että naisten joukoissa tanssivat tähdet, ensitanssijat, solistit ja kuorolaiset sekaisin. Eun-Ji Ha, Tiina Myllymäki, Petia Ilieva, Michal Krčmář, Ilja Bolotov, Desislava Stoeva... Balettifanille on suurta herkkua nähdä kaikki samassa teoksessa, ja samana iltana! Tähdet sikseen, kukaan tanssijoista ei jäänyt varjoon. Miesten tulkitsema kappale jossa kaikki olivat pukeutuneet munkkimaisiin kaapuihin oli mielettömän hieno! Myös loppua lähestyvä kohtaus jossa tanssijat liikkuvat rakennustelineen näköisellä rakennelmalla oli kirjaimellisesti pysäyttävä. Kaiken kaikkiaan nautinnollinen tanssiteos!

Balettikassi antaa Bachille neljä tähteä ★★★★☆

Koreografia: Nacho Duato
Musiikki: (äänite) J.S. Bach
Lavastus: Jaffar Chalabi
Puvut: Nacho Duato, Ismael Aznar
Valaistus: Brad Fields

Baletti All Stars: Tanssia tähtien kanssa

Lämmittelytanko. Kuva (c) Johanna Aurava.

Seison pimeässä jäähallissa, tuntia ennen ovien avaamista. Tekniikka testaa valoja, värejä, heijastuksia, on ja off. Näen hahmoja kaukana lavalla, tankojen vieressä ja välissä. Taipuvia vartaloita, venyviä, ojentuvia jalkoja, käsiä jotka piirtävät pitkiä kaaria... Kansallisbaletin tanssijat ovat valmistautumassa illan esitykseen puolen tunnin lämmittelytangolla: tutut pliét, tendut, degagét, fonduet, rondit, frappéet, developpéet, tasapainot, omat venytykset, grand battementit. Pianisti Dmitry Pavlov säsestää, balettimestari Jarmo Rastas kulkee hyräillen tankojen välissä. Tunnelma on keskittynyt, lähestulkoon harras - vielä ei ole yleisöä kenelle esiintyä. Vielä on hetki omaa aikaa, ennen kuin tanssijat antavat kaikkensa katsojille.

Passé retiré, tasapaino. Kuva (c) Johanna Aurava.

Saan ottaa kuvia, mutta vaihtuvat valot tekevät kuvaamisesta vähintään haastavan. Missaan useita unelmaotoksia, upeita arabeskeja ja korkeita jalan nostoja. Tangon jälkeen muutama tanssija testailee piruettejaan, varoituksetta tietenkin. Taisi olla amerikkalainen Rebecca King joka pyöräytti yks kaks kutospiruetin (tai seiskan, laskut menivät sekaisin)! Sen kun olisi saanut videolle... Tangon jälkeen ei seuraa balettitunneilta tuttua keskilattiaharjoitusta, vaan tanssijat vetäytyvät lavan taakse ja yleisö alkaa valua sisään. Väkeä on vähemmän kuin Hartwall-areenassa kaksi vuotta sitten, mutta silloin tapahtuma oli ilmainen. Tällä kertaa show maksoi leffalipun verran, kokonaiset 10 euroa! Minusta on mahtavaa että Ooppera vie Kansallisbalettia kaikkien ulottuville ja nähtäville, kiertueille ja ulkolavoille, kouluihin, kauppakeskuksiin ja toreille. Baletti ei ole elitismiä vaan koko kansan kulttuuria!


Lauantai-illassa kolmituhatpäinen kansa lämpenee tosin hieman hitaasti. Aplodit kuulostivat alkuun yllättävän vaimealta, vai sanoisko kohteliaalta. Syy ei kuitenkaan ollut esityksessä, vaan paikassa. Jäähalli on suuri tila, näkyvyys ei ole samaa luokkaa kuin oopperatalolla. Lava on permantoon nähden liian matala, moni näkee tanssijoitten jalkojen sijan toisten katsojien päitä. Konsertissa sillä ei olisi väliä, mutta tanssia pitää voida nähdä päästä varpaisiin asti! Itselläni kävi kuitenkin tuuri: istuin permannon ekalla rivillä. En siis voi valittaa, vaikka harmittaakin muitten puolesta. Illan juontaja Marko Keränen lämmitteli yleisöä tosissaan, ja lopulta tanssijat valloittivat yleisönsä!

Ensimmäinen baletti on katkelma Anandah Konosen koreografiasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Se on illan teoksista ainoa mitä en ole aikaisemmin nähnyt. Puvustus on ihana, hahmot ovat mainioita ja Panu Aaltion musiikki kantaa tarinaa. Ja voi miten sulokkaasti Niiskuneiti (Tiina Myllymäki) tanssii valtaisasta muumiasustaan huolimatta!

Toisessa teoksessa lähdetään täysin eri raiteille. Jacopo Godanin Spazio-Tempo on nykybalettia, ja jos en olisi tiennyt paremmin, olisin luullut sitä Forsythen koreografiaksi! Vaikutteista viis, biisi on magneettinen. Alussa ryhmä liikkuu aaltomaisesti kuin yhtenä organismina, ja mieleen tulee kuva vedenalaisesta korallista... Sitten liike on terävämpää, iskevää, jopa agressiivista. Yhden naistanssijan soolo on huikea, mutta en tiedä hänen nimeään. Ohjelmalehtiseen (Helsinki & Oulu samassa) on kirjoitettu vain teosten nimet ja koreografit, mikä on järkevää muutosten varalta - mutta ehkä tiedot tanssijoista voisi löytyä jostain muualta? Toinen ratkaisu olisi ollut heijastaa teosten päätteeksi nimet takaseinälle, ikään kuin televisiossa. Juontaja ei hänkään maininut kuin muutaman tanssijan, Tiina Myllymäen lisäksi Eun-Ji Han ja Michal Krčmářin (heistä lisää alempana).

Nykybaletin jälkeen vaihdamme taas klassiseen: iki-ihana Pähkinäsärkijä ja hiirikuningas. Kiinalaisessa tanssissa nähdään Linda Haakanan taituruutta, ja venäläisessä koristeellista pukuloistoa. Kohokohta on tietenkin suuri pas de deux, jonka tanssivat meille Petia Ilieva ja Sergey Popov. Petia on aina yhtä tyylikäs ja varma, ja Sergey huomaavainen ja salskea partneri. Tšaikovskin musiikki tulee nauhalta, mutta tenhoaa.

Muumipeikko ja pyrstötähti, koreografia Anandah Kononen. Kuvassa Tiina Myllymäki (Niiskuneiti) ja lihansyöjäkasvit. Kuva Mirka Kleemola / Suomen Kansallisbaletti.

Pähkiksen jälkeen Don Quijoten viimeinen näytös ja odotettu pari: Eun-Ji Ha ja Michal Krčmář jälleen yhdessä! Tarina on jo kuuluisa: Eun-Ji oli vapaa-iltanaan katsomassa balettia kun pääroolia tanssinut ballerina loukkasi itsensä aivan esityksen alussa. Eun-Ji oli jo bongattu yleisön joukosta, ja baletin johtaja Kenneth Greve kutsui tätä pelastamaan illan! Eun-Ji kiirehti lavan taakse, hänet puettiin ja meikattiin lennossa, jonka jälkeen pikainen lämmittely ja harjoittelu Michalin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta kun tanssivat yhdessä! Itse en ollut paikan päällä, mutta tutut ovat kehuneet esitystä taivaisiin. All Stars yhdistää heidät jälleen, yleisön suureksi iloksi. Michal Krčmář on huimassa vedossa, piruetit ja hypyt saavat haukkomaan henkeä. Eun-Ji Ha on suloinen ja loistokas, vaikka yksi piruetti ei ihan nappiin menekään. Don Quijoten suuri pas de deux on teknisesti huikean vaikea, mutta viime kädessä esiintyjien lavasäteily on se mikä innostaa eniten - ja näillä kahdella sitä on runsain mitoin. Toivottavasti tanssivat jatkossakin yhdessä!

Väliajan skumppailun jälkeen seuraa katkelma Kansallisbaletin viimeisimmästä ensi-illasta: Jorma Elon Kesäyön unelma, ja kohtaus suuresta hääjuhlasta. Mendelssohnin häämarssi ja Elon raikas koreografia antavat tanssijoille siivet, ja tunnelma on katossa.

Häämarssin jälkeen jotain ihan muuta: Tom Waitsin musiikkia, ja iso keltainen sohva näyttämöllä. Itzik Galilin koreografia The Sofa leikittelee sukupuolirooleilla ja parinmuodostamisella, ja tulos on herkullisen hauska, kekseliäs ja pikkutuhma. Linda Haakana, Samuli Poutanen ja Frans Valkama ovat sisäistäneet hahmonsa täydellisesti, ei voi muuta kuin nauttia ja nauraa!

Sohvan jälkeen Valkonen laittaa meidät katsojat liikkumaan yhdessä Muuv-tiimin kanssa. Opettelemme pari yksinkertaista "muuvia", ja koko yleisö on liikkeellä! Jos et ole kuullut Muuvista aiemmin, niin kyseessä on Kenneth Greven alulle panema kaikki liikkeelle - liike, jossa tarkoitus on liikuttaa tanssin avulla älypuhelimissa ja tableteissa kiinni roikkuvia nuoria (ja miksei myös vanhempia). Muuvilla on kattava liikepankki, josta löytyy hip hopin lisäksi myös balettisanastoa.

Muuvsien jälkeen Lumikuningattaren mahtava peikkojen sauna! Olen nähnyt tuon kohtauksen varmaan jo kymmenisen kertaa, mutta aina se toimii. Ja kun jäähiutaleet liikkuvat keskikäytävällä yhtenä aaltona, saan edelleen kylmiä väreitä... Michal Krčmář oli jälleen vauhdissa Lapin velhona. Tiina Myllymäki on kaikista lumikuningattarista vaikuttavin: yhtä aikaa viettelevä ja jäätävä.

Jacopo Godani: Spazio-Tempo. Kuvassa Kansallisbaletin tanssijoita, kuva Sakari Viika / SKB.

Illan päätteeksi kestosuosikki: Ohad Naharinin koreografia Minus 7. Sama teos (katkelma) päätti illan myös Hartwall-areenalla kaksi vuotta sitten, ja onpa se nähty useassa gaala-illassa. Teos on tavallaan aina uusi: kun tanssijat hakevat yleisön joukosta pareja itselleen, ei koskaan tiedä mitä tapahtuu. Tälläkin kertaa nähtiin yllättäviä parkettien partaveitsiä, karismaattisia ja omaleimaisia tanssijoita. Yleisö kannusti ja hurrasi mukana: All Stars on todellakin "all stars" - tähtiä voimme olla kaikki!

Kesäkiertue

Helsingissä Kansallisbaletti esiintyy seuraavan kerran vasta elokuussa, mutta muu Suomi pääsee nauttimaan vielä ensi viikolla alkavasta kesäkiertueesta. Baletti lähtee liikkeelle torstaina 28.5. ikiomalla balettijunalla (meikä kyydissä Tampereelle asti), ja All Stars nähdään Ouluhallissa 29.5. klo 18. Liput All Stars:iin maksavat 10 euroa, mutta varsinaiseen kesäkiertueseen pääsy on ilmainen (säävarauksella koska ulkolavat).

Kesäkiertuepäivät:

Ke 3.6. klo 18 Vaasa, Kauppatori
To 4.6. klo 18 Turku, Varvintori
Pe 5.6. klo 18 Tampere, Keskustori
Ma 8.6. klo 18 Lahti, satama
Ti 9.6. klo 18 Jyväskylä, Lounaispuiston lava
Ke 10.6. klo 20, Kuopio, Matkustajasataman lava

Viimeinen viikko tanssia

"Baletti All Stars -esityksessä Helsingin jäähallin (23.5.) ja Ouluhallin (29.5.) jättinäyttämöillä nähdään koko Kansallisbaletti esittämässä upean valikoiman parhaita paloja rakastetuimmista balettiklassikoista Pähkinänsärkijästä Don Quijoteen ja kiinnostavimmista nykybaletin teoksista, kuten huippusuositusta Minus 7:sta. Tätä ei kannata jättää väliin: koko ilta balettia kympillä!"- Ooppera.

Kuvassa Eun-Ji Ha ja Frans Valkama, Don Quijote (kor. Patrice Bart). Kuva Sakari Viika 2015 / SKB.

Huipputason balettia kympillä - ja lippuja on vielä jäljellä myös Helsingin esitykseen nyt lauantaina (23.5. klo 18.00)! En tiedä vielä tarkempaa ohjelmistoa, mutta olen menossa paikan päälle hyvissä ajoin, pääsen nimittäin seuraamaan backstage valmisteluita ja fiilareita ennen esitystä! Huisin jännittävää! All Stars -iltaan huipentuu myös mun oma balettikauteni. Meinasin jo kirjoittaa että "päättyy," mutta treeneille tulee ehkä vielä kahden viikon jatkoaika kesätiivarin muodossa. Muuten viimeinen tunti Footlightilla on tämän viikon torstain aamutunti (mikäli tokenen flunssasta siihen mennessä).

Tämä viikko piti tosiaan olla täyttä tanssia, mutta kevätflunssa pääsi yllättämään. Onneksi meillä oli TeaKin workshopin esitys jo viime viikolla. Se meni muuten tosi hyvin! Oli hyvin erilaista esiintyä studiossa, niin lähellä yleisöä... Tunnelma oli intiimi ja intensiivinen, mutta vaikka adrenaliini oli koholla, niin mua ei jännittänyt. Aiemmissa tanssikoulun kevätnäytöksissä olin aina ihan hermona, en juurikaan nauttinut lavalla olemisesta. Parasta näytöksissä oli oikeastaan niihin valmistautuminen, harjoitteluprosessi ja yhdessä tanssiminen. Ehkä koska asetan itselleni aika korkeat vaatimukset... On yksi asia treenata balettia tunnilla, mutta ihan toinen asia esiintyä yleisön edessä! Baletti on niin armotonta, tekniset puutteet ja virheet näkyvät heti. Tunneilla sillä ei ole väliä, niin kauan kun tekee töitä ja yrittää parhaansa. Virheitä tulee kun opettelee uutta, se kuuluu lajiin. Baletin liikekieltä ei rakenneta päivässä eikä kahdessa vuodessakaan. Sitä paitsi aikuinen harrastaja tanssii itselleen, puhtaasta tanssin ilosta. Mutta lavalla... Sekin vähä mitä teknisesti osaan kärsii siitä kun jännitän liikaa epäonnistumisia. Siksi on ollut ihanan vapauttava kokemus työstää workshopin yhteydessä omaa liikekieltä ja koreografiaa! Luulen että lisään nykytanssin lukkariin myös syksyn tullen.

Peilin kautta räpsitty kuva. Tykkään tuosta nilkasta, mutta ärysttää että tossujen kantapää pussittaa aina...

Tänään olisin mennyt aamutunnille, ja harmittaa kun torstaina on jo viimeinen. Olen tykännyt tosi paljon Arjan tavasta opettaa. Hän on symppis, mukava ja rento - mutta opettajana tarkka. Hän antaa tasaisesti korjauksia, ja kun kerroin että mua saisi korjata enemmänkin, toiveeni toteutui! Olen sen sortin oppija että kaipaan runsaasti palautetta, korjauksia ja myös kannustusta. Tykkään tehdä töitä, ja mua saa myös puskea. Aikuiselle harrastajalle se ei ole aina itsestään selvää, että heitä korjataan ja pusketaan yhtä paljon kuin nuorempia - vaikka molempien kohdalla olisi kyse "pelkästä" harrastuksesta, eikä pyrkimyksistä ammattiopintoihin. Ehkä jotkut opettajat empivät vanhempien harrastajien kohdalla, kun eivät ole varmoja motivaatiosta ja fyysisestä jaksamisesta? Voin kuitenkin pitkän kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa että laadukas ja intensiivinen lähiopetus tuottaa hyviä tuloksia myös vanhempien aikuisten kanssa! Oppiminen kun ei lopu koskaan.

Viime lauantaina kävin pitkästä aikaa Karl (Kalle) Hedmanin tunnilla. Taukoa on ollut osin workshopin takia, en ole ehtinyt enkä jaksanut ottaa ylimääräisiä tunteja. Kallen tyyli on old school vaganovaa, ja fyysisesti melko rankkaa pitkine toistoineen... Mutta hän on edelleen intohimoisesti mukana, palautetta tulee suoraan ja kursailematta. Vaikka itse kallistun ranskalaiseen koulukuntaan, ja tykkään tanssia vähemmän akateemisesti, on silti hyvä hakea vahvuuksia myös muista tyyleistä ja tavoista. Viimeksi Kalle puski mua tekemään puhtaan tupla fouettéen (en dedans) tangossa, spottauksen kera. Sain tehdä uusiksi aika monta kertaa! Kun tein vaaditun siistin ykkösen, Kalle totesi että olisin voinut tehdä samantien tuplan, ja sitten ei auttanut kuin yrittää uudestaan, ja uudestaan. Lopulta onnistuin! Sama juttu keskellä isojen hyppyjen kanssa. Olin alkavan flunssan takia aika puhki, mutta tsemppasin korjausten kanssa. Siitä entrelacé-sarjasta olen nähnyt untakin.

Tällä viikolla siis enää kaksi tanssituntia. Perjantaina yritän päästä katsomaan Ooopperan balettikoulun kevätnäytöstä, ja sitten lauantaina All Stars jäähallilla. Sunnuntaina vielä oma treeni - ja se on siinä. Jos kesätiivari ei toteudu, seuraava balettitunti on vasta elokuussa, toivon mukaan tiistai aamu Marie-Pierren kanssa. Postaukset eivät kuitenkaan lopu tähän, ensi viikolla hyppään Balettijunan kyytiin! Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa :).


Tanssillisin terveisin,
Johanna

Dance On - Dance Off: Baletin Workshop

Tanssija pääsee harvemmin toteuttamaan omia visioitaan - sitä työstää ja tanssii kuten käsketään. Tämä on tuttua myös harrastajalle: opettaja antaa harjoitteet ja päättää sarjoista. Omalle luovuudelle jää harvemmin sijaa, ellei tunti sisällä jonkilaista improvisaatiota tai mahdollisuuttaa vaikuttaa liikemateriaaliin. Oman liikekielen löytäminen ja työstäminen voi olla kuitenkin huikean luova ja avartava kokemus! Sain itse kokea tämän maanantaina päättyneessä TeaKin workshopissa. Puolen vuoden intensiivisen treenin jälkeen esitimme puoli tuntia kestävän teoksemme kutsuvierasyleisön edessä. Se oli tosi jännittävää! Koregrafia oli kasattu leikkaa ja liimaa -tyyliin meidän omista sooloista, duetoista, trioista ja kvarteteista - ja kokonaisuudesta tuli ihmeen toimiva! Yleisö tykkäsi, kehui biisiä peräti "orgaaniseksi, hengittäväksi ja sensuellin juurevaksi". Itselleni workshopista ja koreon työstämisestä jäi mahtava fiilis, löysin uusia ulottuvuuksia ja myös itsevarmuutta: että minäkin osaan luoda kiinnostavaa liikekieltä!

Oman workshopin jälkeen olikin erityisen kiinnostavaa nähdä Kansallisbaletin tanssijoiden Dance ON workshop. Kun miettii millainen määrä luovuutta, lahjakkuutta, ammattitaitoa ja resursseja tuossa talossa on... On todella hienoa että talon tanssijoille annetaan mahdollisuus tuottaa ja esittää omia biisejään, saavat kerrankin päästää oman luovuutensa ja persoonansa irti! Ammattitanssija on kuitenkin niin paljon enemmän kuin käskyjä ja ohjeita noudattava tanssityölainen: hän on taiteilija. Illan workshopissa nähtiin sitten seitsemän hyvin erilaista teosta.

Kuvassa Emmi Pennanen, Salla Eerola, Mira Ollila. "Squares and Circles", koreografia Emmi Pennanen.
Kuvaaja Sakari Viika / Suomen Kansallisbaletti.

Ensimmäinen koreografia oli Emmi Pennasen "Squares and Circles". Tunnelma seesteisen pelkistetty, lavalla neljä naista, yksin ja yhdessä. Pidin siitä että Pennanen uskalsi riisua kaiken turhan, eikä turvautunut yleisöä kosiskeleviin temppuihin. Harvemmalla ensikertalaisella on tähtitanssija (Salla Eerola!) käytettävinään, ja nähtiinpä lavalla myös Mira Ollila, joka on tanssinut mm. Kevätuhrin pääroolin. Nautin teoksen herkän intensiivisestä tunnelmasta, tanssijoitten läsnäolosta ja keskinäisestä kommunikaatiosta. Kaunista ja koskettavaa nykytanssia.

Kuvassa Juntaro Coste, Anni Jokimies. "Concerto", koreografia Thibault Monnier. Kuvaaja Sakari Viika / SKB.

Illan toisessa teoksessa nuori ranskalainen Thibault Monnier tarjosi yleisölle klassisen baletin huikeata tekniikkaa ja kauniita linjoja. "Concerto" on sekoitus lyyristä, neoklassista ja nykybalettia, ja olipa sekaan vielä heitetty oudon irrallinen ripaus modernia tanssia. En ymmärtänyt mitä Monnier ajoi takaa joukkoon eksyneellä modernin tanssijalla ja tämän kohtaamisella ballerina kanssa. Oudon vanhanaikaista ja sievistelevää. Vaikka nuorten tanssijoiden atleettista tekniikkaa katsoo aina mielellään, koreografia ei minuun oikein kolahtanut. Hetkittäin oli jotain jännittävää port de bras:ta kun Monnier heittäytyi nykybaletin pariin, sitä oisin nähnyt mielelläni enemmän. Parasta teoksessa oli se että koreografi antoi nuorten kollegojensa loistaa. Etenkin pääroolin tanssinut upealinjainen Jevgenija Plesková vakuutti teknisellä osaamisellaan. Hän saikin nostella pitkiä jalkojaan korviinsa asti useammin kuin kerran. Ilmaisullisesti Plesková ei ole ihan vielä solistisella tasolla, mutta nuorella tanssijalla on aikaa kypsyä ja kehittyä. Kokeneemman koreografin/mentorin ohjaus ja editointi olisi varmasti tehnyt hyvää myös Monnierille.

Kuvassa Lucie Rákosníková, Johan Pakkanen, Linda Haakana. "Play to Play", koreografia Anna Sariola.
Kuvaaja Sakari Viika / SKB.

Kolmas teos sen sijan räjäytti pankin. Harvoin sitä saa baletissa nauraa niin hersyvästi! Anna Sariolan "Play to Play" on hulvaton teos, kekseliästä tanssiteatteria jollaista toivoisi näkevän enemmänkin. Ei baletin tarvitse olla aina niin vakavaa! Biisissä esiintyneet Linda Haakana, Johan Pakkanen ja Lucie Rákosníková olivat täysillä mukana, ja näki että heillä oli yhtä hauskaa kuin yleisöllä. En tohdi paljastaa tässä mitään yksityiskohtia, muuten yllätykset menevät pieleen.

Kuvassa Camilla Rajalin, Charlotte Schauman-Mäki, Titta Karhunen. "Cocina Latina", koreografia Anandah Kononen. Kuvaaja Sakari Viika / SKB.

Illan neljäs teos, Anandah Konosen "Cocina Latina", alkoi vallan lupaavasti. Jättikokoinen kokinhattu edessä lavalla, ja takaseinälle heijastettu animoitu vihanneksia pilkkova veitsi... Hattu lähtee liikkeelle, odotan jotain herkullisen absurdia, mutta sen sijan lavalle tanssii orientaaliseen glitteriin pukeutunut ballerina (Sherezade tuli mieleen). Hänen seuraansa liittyy seitsemän muuta tanssijaa, pukeutuneina vihreään ja punaiseen, ilmeisesti kuvastaen tacon vihannestäytteitä? Kononen tarjoaa yleisölle salsaa kärkitossuilla höystettynä, mutta koreografia jää viihteelliseksi välinumeroksi.

Kuvassa Linda Haakana, Nikolas Koskivirta, Emmi Pennanen, Emrecan Tanis, Iga Krata, Florian Modan, Sara Saviola.
"Moon on the Man", koreografia Emrecan Tanis. Kuvaaja Sakari Viika / SKB.

Väliajan jälkeen illan yksi vaikuttavimmista teoksista: Emrecan Taniksen "Moon on the Man". Olen ennenkin nähnyt Taniksen biisejä, ja hän tuottaa omaleimaista ja jännittävää liikekieltä. Moon on the Man:issä on jotain painajasmaista, yksilö kadoksissa ja vainottuna vieraan ihmisjoukon keskellä. Tanis tanssii pääroolin itse, mutta teos ei ole hänen soolonsa. Vuorovaikutus toisten tanssijoitten kanssa on vahva, ja etenkin ryhmäkohtaukset ovat todella intensiivisiä. Kun ryhmä liikkuu yhtenä aaltona, ja yhtäkkiä yksi erkanee joukosta, ja sitten taas... sitä on vaikea kuvailla sanoin, mutta vaaran tunne on uhkaavasti läsnä. Äänimaailma tukee lopun ajan tuntua. Tykkäsin myös Johanna Nuutisen ja Taniksen duetosta, Nuutinen etenkin on mieletön tulkitsija.

Kuvassa Frans Valkama, Milla Eloranta. "Leijona", koreografia Jouka Valkama. Kuvaaja Sakari Viika / SKB.

Kuudennessa biisissä Jouka Valkama yhdisti tuttuun tapaansa videokuvaa ja tanssia. Lavalle oli laskettu peltinen paloverho(?), yhdessä nurkassa seisoi pöytä, tuoli ja kirjoituskone, ja kaksi tanssijaa istui seinään nojaten, odottaen. Kolmas tanssija ilmestyy lavalle, hiipien kuin petoeläin - ehkä siitä teoksen nimi, "Leijona" - ja istuva pari aloittaa oman duettonsa. Seinälle heijastuu vielä neljäs tanssija, jonka liikkeet on ajoitettu tanssimaan vuoropuhelua livetanssijoitten kanssa. Mielenkiintoisia kuvaelmia, enkä edes yrittänyt hakea merkitystä. Tanssia ei tarvitse ymmärtää, sitä voi antautua tunnelmien ja liikkeiden vietäväksi. Ja Frans Valkama veti siihen malliin että oksat pois. Videoheijastuksessa esiintynyt tanssija oli muuten oudon tuttu, ettei vain olisi ollut hammaslääketieteen puolelle siirtynyt entinen tähtitanssija Jaakko Eerola?? Voin kyllä olla väärässäkin.

Kuvassa Sara Saviola, Johan Pakkanen. "It's a Boy", koreografia Alpo Siikala. Kuvaaja Sakari Viika / SKB.

Illan viimeisessä koreossa Dance On päättyy dance offiin: tanssijat pääsivät revittelemään ihan toden teolla. Alpo Siikalan "It's a Boy" on sporttibalettia, breikkiä, atleettista kilvoittelua, hauskanpitoa - ja tanssia. Yhdeksän tanssijaa, kaksi naista ja seitsemän miestä, pukeutuneina urheiluvermeisiin ja sniikkerseihin, täysin avatulla lavalla. Alkuun Sara Saviolan ja Johan Pakkasen kohtaaminen ja duetto, teoksen tanssitaiteellinen osio. Sitten vauhtia ja kilpailua kuin urheilukentällä. Potkitaan ja heitetään palloa, haastetaan kavereita temppuihin, voltteja ja huimia hyppyjä. Siinä vaiheessa kun Michal Krcmár astuu piruettilaudalle, meno yltyy ihan kreisiksi. Michal näyttää käsillä: Viisi piruettia? Okei, no big deal. Kymmenen? Onnistuu. Kaksikymmentä? OMG. Voitte arvata että yleisö kannusti tanssijoita täysillä, hurraten ja aplodeeraten. Tuukka Piitulainen, Alfio Drago, Asla Jääskeläinen pistivät muitten joukossa parastaan. "It's a Boy" on kuin tilausteos Kansallisbaletin MUUV-hankkeelle, ja sen soisi tavoittavan mahdollisimman monen nuoren pojan, ja miksei myös balettiin ennakkoluuloisesti suhtautuvan vanhemman. Vaikka Siikalan koreografia ei edusta klassista balettia, se kuitenkin näyttää miten atleettisia ja uskomattoman taitavia miestanssijat ovat. Ja kuinka hauskaa tanssi voi olla!

Kaiken kaikkiaan onnistunut ja monipuolinen workshop Kansallisbaletin tanssijoilta. Valmiita teoksia, ja lupaavia ideoita. Lahjakkuutta ja luovuutta. Vaikutteita ja viitteitä näkyi toki siellä sun täällä, ovathan tanssijat jatkuvassa tanssitaiteen tykityksessä - mutta workshop on kuitenkin sen verran omaperäinen kokonaisuus että toivon sen pysyvän jatkossakin Kansallisbaletin ohjelmistossa. Suosittelen!

Viimeiset esitykset tulevana lauantaina, 16.5.2015.

Valoa pimeydessä - Kansallisbaletin tripla, osa 1

"Tanssijoille pitää antaa paljon rakkautta." Näin kommentoi koreografi Natália Horecná Yle Uutisten haastattelussa (19.9.2014). Ja miksipä sitä heille ei antaisi? Tanssijan työ on todella rankkaa, sen tietää tanssin harrastajakin. Ammattilainen ei tarvitse piiskaa tehdäkseen rakastamaansa työtään, sen enempää kuin harrastajakaan. Se mitä me kaikki kaipaamme, on aitoa välittämistä, huomiota, tsemppiä, rakkautta - näistä saamme voimaa ja uskallusta heittäytyä mukavuusalueittemme ulkopuolelle, uusille vesille ja mantereille. Yksi tälläinen manner on Horecnán Utopia of Another Continent, jonka kantaesitys oli viime perjantaina (19.9.) Kansallisoopperan suurella lavalla.

Nataliá Horečná: Utopia of Another Continent. Suomen Kansallisbaletti 2014. Kuvaaja: Sakari Viika.

Ennen teoksen näkemistä olin ehtinyt kuulla paljon hyvää Horecnásta, kuinka rakastettava ja ihastuttava persoona hän on, harjoituksissa ja muutenkin. Olin nähnyt myös videopätkän (rehearsal) teoksen alkuvaiheista, mutta sen enempää en tiennyt mitä oli luvassa ja tulossa. Väliajalla lueskelin ohjelmalehtistä ja hämmästelin Utopia of Another Continent:in käsikirjoitusta. Tekstissä on riittävästi materiaalia kokoillan baletiksi... Tai vähintään kuusi-osaiseksi scifi-sarjaksi. Horecnán koreografia on tieteistarina, scifi-satu, ja metafoorinen matka ihmisen sisimpään. On ihmisparan hämmennystä ja vastuunpakoa, ihmiskunnan sekasortoa, lapsi joka ilmentää viattomuutta, lapsen suojelijoita (muttei enkeleitä), rakkautta ja uhrautumista, elämää ja kuolemaa, valaistumista muttei pelastusta. On pimeyden sotia, toivon duettoja, ja matka absurdiin maahan joka lederhoseneista päätellen sijaitsee Baijerissa. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut parempi jättää libretto lukematta ja vain antautua tanssin vietäväksi. Nyt hain koreografiasta mitä olin lukenut tekstistä, ja liian monesti hetki oli ohi ennen kuin ymmärsin mitä tapahtui. Horecnán visio ei oikein auennut minulle. Mutta tarvitseeko tanssia aina ymmärtää?

Kuvassa Nikolas Koskivirta, Antti Keinänen, Sara Saviola. Kuvaaja Sakari Viika.

Utopia of Another Continent ei siis ollut se syksyn tanssitapaus millaista siitä odotin, mutta oli siinä puolensakin. Antti Keinänen tanssi Ihmisen roolin, ja teki sen sellaisella heittäytymisellä ettei voi muuta kuin kumartaa miehen edessä. Siinä on tanssija joka uskaltaa olla lavalla alasti (vaatteet päällä), herkkä, haavoittuvainen, rikkinäinen, vereslihalla, inhimillinen. En yllättynyt että Horacná valitsi juuri Keinäsen tähän rooliin, ja veikkaan että inspiraatio on ollut molemminpuoleista. Toinen ihanuus lavalla oli Sara Saviola Lapsen osassa: herkkä, iloitteleva, rakastava, ja toivoa täynnä. Koko ryhmä teki upeata työtä, näki että teoksen työstäminen oli tapahtunut pintaa ja lihaksia syvemmällä. Horacnán käyttämä liikekieli - miten sitä kuvailisi? Ehkä tuo videolinkki kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa tässä. Yhden teoksen perusteella en kuitenkaan osaisi sitä vielä omanlaiseksi erottaa. Klassisen baletin ystäville voin kertoa että entinen baletintanssija Horacná ei ole täysin hylännyt baletin liikekieltä. Teoksessä nähdään muun muuassa höyhenkevyitä grand jetéitä. Lavastus oli pelkistetyn synkällä tavalla vaikuttava. Naisten puvustuksessa ja maskissa olin näkevinäni Pikku-Myymäisiä vaikutteita.

Tripla-illan viimeisenä balettina Utopia of Another Continent sai kunnioitettavan runsaat aplodit, mutta raikuvimmat suosionosoitukset taisivat tulla tanssijoilta itseltään... Kokemus on nähtävästi ollut upea, ja se heille suotakoon. Jos antaisin tanssiteoksista tähtiä, niin tälle antaisin  ✰✰✰ viidestä, ja Antti Keinäselle vielä omansa.

Kuvassa takana Antti Keinänen. Kuvassa edessä Valon Lapsi. Kuvaaja Sakari Viika.

Suosikkibaletti: Onegin

Oletko koskaan ollut palavasti rakastunut, ja uskonut että rakkautesi kohde tuntee samoin? Maalailet ruusunpunaisia tulevaisuudenkuvia, mutta sitten käykin ilmi että mies on vain leikitellyt tunteillasi... Tulet jätetyksi ja sydämesi särkyy. Vuodet vierähtävät, muistot hälvenevät, löydät uuden rakkauden, ja menet naimisiin. Sitten kohtaat yllättäen menneisyytesi suuren rakkauden uudelleen. Nyt kaikki on toisin. Mies tajuaa että sinä olitkin se ainoa oikea ja hän haluaa sinut takaisin. Vanhat tunteesi heräävät, mutta olet onnellisesti naimisissa hyvän miehen kanssa. Mitä teet? Heittäydytkö hetken huumaan, jätätkö kaiken taaksesi, vai kostatko ehkä särkyneen sydämesi ja maksat takaisin samalla mitalla?

Rakkautta vain.
Kuvassa Wilfried Jacobs ja Edita Raušerová. John Cranko: Onegin. Suomen Kansallisbaletti.
Valokuvaaja: Sakari Viika.

Oneginin dramaattinen tarina on tätä ja paljon enemmän. Suuria, riipaisevia tunteita, ihanaa musiikkia, upeita tanssiaisia, ja niin sykähdyttäviä pas de deux - kohtauksia että saan vieläkin kylmiä väreitä. Näin baletin ensimmäisen kerran viime kevään Kenneth & Friends -gaalassa. Tosin silloin ei näytetty koko teosta, vain ainoastaan kolmatta ja viimeistä näytöstä. Olin kyllä lukenut tiivistelmän juonesta, mutta oli outoa hypätä suoraan baletin loppuun. Jos päätehtävissä ei olisi ollut niin uskomattoman upeita tanssijoita/tulkitsijoita (Isabelle Ciaravola, Kenneth Greve, Nicholas Ziegler), en ehkä olisi ollut niin vakuuttunut. Mutta puuttuvat näytökset jäivät kummittelemaan... Millainen oli Tatianan ensikohtaaminen aristokraattisen ja häikäilettömän Oneginin kanssa? Miten ujosta neidosta kasvoi niin voimakas nainen? Siksi oli ihanaa nähdä nyt koko baletti, ja vieläpä ensi-illassa!

Olga ja kihlattunsa Lenski nuoren onnensa kukkuloilla, ennen kun kohtalo puuttuu peliin.
Kuvassa Linda Haakana ja Florian Modan. John Cranko: Onegin. Suomen Kansallisbaletti. Valokuvaaja: Sakari Viika.

Kansallisbaletin Oneginissa on kolme osajakoa, ja näin tosiaan sen ensimmäisen. Wilfried Jacobs, joka kertomansa mukaan tanssi unelmaroolissaan, oli itse Onegin. Olen nähnyt WJ:n aiemmin enemmän tai vähemmän pahiksen rooleissa, ja täytyy myöntää että hänen olemuksessaan on jotain vetoavan vaarallista... Hänellä on hyvin karismaattinen lavaolemus, ja tyylikkään vahva tekniikka. Grand jetét ovat huikean korkeita ja nuolenteräviä. Kun hän tulkitsee Oneginia, jokainen katse ja liike kertoo tarinaa. Kylmiä väreitä, kylmiä väreitä... Häntä rakastavaa Tatianaa esitti ensi-illassa kauniskasvoinen ja puhtaasti tanssiva Edita Raušerová. Minun makuuni hän oli alussa hieman liian pidättyväinen, olisin kaivannut voimallisempaa tulkintaa - etenkin Jacobsin rinnalla. Toisaalta Tatiana on luonteeltaan vakavansorttinen lukutoukka, joten mitään suuria tunteenpurkauksia häneltä ei ehkä sovi odottaakaan. Mutta viimeisessa näytöksessä hän ei pidätellyt enää. Raušerován Tatiana oli vahva ja syvästi tunteva, ja ihan lopussa itselleni tuli kyllä itku. Tatianan aviomiehenä (ruhtinas Gremin) tanssi aina luotettava Samuli Poutanen. Muissa tärkeissä rooleissa olivat Linda Haakana Tatianan eläväisenä Olga-siskona ja Florian Modan tämän kihlattuna (nuori runoilija Lenski). Nuori saksalainen tanssija ei tietääkseni ole aiemmin tanssinut solistisia tehtäviä, ei ainakaan mitään näin haastavaa. Lenskin pitkä soolo ennen kaksintaistelua Oneginin kanssa vaatii paitsi hyviä hermoja, myös solistitason tekniikkaa ja tulkintaa. Modan selvityi tehtävästä kunnialla, ja odotan mielenkiinnolla millaiseksi tanssijaksi hän vielä kehittyy. Linda Haakana oli viehättävä, uskottava ja teknisesti varma, kuten häntä on totuttu näkemään. Kansallisbaletin kuoro oli esityksen alussa hivenen jännittyneen oloinen, mutta kun ottaa huomioon että ensi-ilta oli myös koko kauden ensimmäinen näytös, ei mikään ihme.

Oneginin vuoro riutua rakkaudessa.
Kuvassa Wilfried Jacobs ja Edita Raušerová. John Cranko: Onegin. Suomen Kansallisbaletti.
Valokuvaaja: Sakari Viika. 

John Crankon koreografia ja Tšaikovskin musiikki... Upea yhdistelmä! Crankon koreografia on tyylillisesti neoklassinen: liikekieli pohjautuu klassiseen balettiin mutta samalla myös rikkoo Petipan aikaisia perinteitä. Liike on orgaanisempaa, siinä on sävyjä ja kerroksia, ja jokainen askel ja ele kuljettaa tarinaa eteenpäin. Etenkin pas de deux - kohtaukset ovat huikeita. Musiikki ei muuten ole varta vasten sävelletty yhtenäinen teos, vaan kasattu erilaisista Tšaikovskin teoksista ja vasta sitten sovitettu. Itse en olisi edes moista huomannut! Pidin myös hyvin paljon lavastuksesta ja puvustuksesta. Tässä baletissa kaikki natsaa.

Näytöksiä on kirjoitushetkellä (7.9.) vielä kolme jäljellä (25.9., 1.10. ja 8.10.), ja kahdessa viimeisessä nähdään kolmas osajako: Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář. Haluaisin todella nähdä tuon parin lavalla, ja olisin jopa valmis luopumaan yhdestä Madamen iltatunnista. Yleensä en jätä näitä tunteja väliin mistään hinnasta ja menosta, mutta Oneginin vuoksi voisin tehdä poikkeuksen. Kaiken kaikkiaan Onegin on sykähdyttävä baletti, ja menee suoraan omien suosikkibalettieni kärkeen. Suosittelen!

Bellaa balettia

Torstaiaamuna heräsin kankeana ja entistä väsyneempänä. Keskiviikon iltabaletit ja liian vähäiset palautusunet painoivat kropan ja fiiliksen alas. Raahauduin silti ylös, ja toivoin että suihku ja sysimusta kahvi tekisivät tehtävänsä. Olin joka tapauksessa menossa aamutunnille. Perille päästyäni tanko sujui vielä jotenkuten, mutta siihen loppuikin kehon ja mielen harmonia. Emme olleet yhteisymmäryksessä. Vanhat epävarmuudet nousivat pintaan, ja tanssista katosi nautinto ja ilo. Baletti on oikeasti vaikea laji, toisinaan myös henkisesti. Poistuin salista apeana. Samana iltana menin oopperaan katsomaan Kansallisbaletin Bella Figuraa, kolmannen kerran jo.

Ennen joulua serkkuni oli ottanut yhteyttä. Hän haluaisi miehensä kanssa nähdä balettia, ensimmäisen kerran, ja voisinko minä toimia heidän oppaanaan. Vastasin tietenkin heti myöntävästi! Ainoa rajoite oli aika... Serkkuni toinen lapsi syntyisi vielä ennen kevään tuloa, joten ei ollut paljon valinnanvaraa. Mutta kun tarkistin ohjelmistoa, tiesin heti. Sen pitää olla Bella Figura! Yhdessä illassa Balanchine, Forsythe ja Kylian - ihan varmasti joku näistä baleteista tekisi vaikutuksen (ellei sitten kaikki). Vielä piti sopia mitkä paikat varaisin, hyvät ja vähän halvemmat (arki-iltana) vai parhaat ja kalliimmat (lauantaina). Päädyimme lopulta lauantailtaan ja keskelle kymppiriviä. Nappivalinta.

Ilta alkoi Balanchinen "Neljällä Luonnekuvalla" (The Four Temperaments). Ensi-illassa en ollut niin vakuuttunut teoksesta, ryhmä tuntui silloin hieman epävarmalta ja se paistoi läpi esityksessä. Nyt oli toisin. Tanssi oli varmaa ja vakuuttavaa. Ryhmässä oli glamouria. Mistä myös pidän (koreografian ja musiikin lisäksi) on se että kaikki tanssijat pääsevät esille. Nimekkäiden ensitanssijoitten lisäksi oli todella hienoa nähdä vähemmän tunnettuja loistamassa lavalla. Kiinnitin huomiota mm. amerikkalaiseen Millis Faustiin. Hän näytti olevan niin kotonaan lavalla, hymy oli säteilevää ja tanssi puhdasta ja eleganttia. Ehkä hänellä on ollut enemmän kokemusta Balanchine-tyylistä? Toinen todella myönteinen yllätys oli Jevgenija Plešková. Hän tanssi "Teeman III" yhdessä Oliver Jahelkan kanssa. Pleškovalla on pitkät raajat ja kauniit linjat, ja hän ilmensi liikettä nautinnollisen tyylikkäästi. Eun-Ji Ha oli yhtä varma ja viehättävä kuten aina.

George Balanchine: Neljä Luonnekuvaa.
Edessä Antti Keinänen, Terhi Räsänen, Piergiorgio Regazzo, Charlotte Schauman.
Kuvaaja © Sakari Viika 2013 / Suomen Kansallisbaletti. 

Joka kerta kun olen nähnyt "Neljä Luonnekuvaa", olen pitänyt siitä yhä enemmän. Serkkuni, baletin ensikertalainen, nautti siitä jo ensinäkemältä. Hänen miehensä mietti ensiesityksen aikakautta ja miten se on mahtanut vaikuttaa musiikkiin ja koreografiaan. Siitä en mene sanomaan mitään, mutta ohjelmalehtisen mukaan Balanchine oli tilannut musiikin suoraan säveltäjältä, Paul Hindemithiltä, ja maksanut siitä 500 dollaria. Aika hyvä diili, etten sanoisi.

Väliajalla jonotettiin vessaan ja hengailtiin lämpiössä. Oopperalla törmää takuuvarmasti tuttuihin balettitunneilta. Torstai-iltana ihasteltiin esityksiä kilvan ainakin kolmessa eri yhteentörmäyksessä.

Illan keskimmäinen teos oli Forsythen "In the Middle, Somewhat Elevated..." Nimensä perusteella se tuskin oli keskellä ihan sattumalta! "In the Middle" on mun kaikkien aikojen suosikkibiisejä. Se energia, osaaaminen ja tekemisen meininki on ihan huikeaa. Ainoa asia mikä aiheuttaa päänvaivaa on se mihin kohdistaa katseensa lavalla. Keskellä on oma spotti, mutta näyttämön sivuissakin tapahtuu koko ajan. Mietin viimeksi, että just siellä, varjossa ja melkein näkymättömissä, voisi pistää kunnolla risaiseksi. Ottaa riskejä ilman että koko esitys on oman onnistumisen harteilla. Ensitanssijat vetävät soolot ja pisimmät padikset, mutta kaikki yhdeksän tanssijaa saavat vuorollaan ja yhdessä räjäyttää potin. Yksi uusi ja nuori tulokas, Hanako Matsune teki sellaisella asenteella että oksat pois. Kailey Kaba oli tosi edukseen, rennompi kuin mitä olen hänet ennen nähnyt. Koko ryhmä oli tasaisen vahva.

William Forsythe: In the Middle, Somewhat Elevated. Kuvassa Andrew Bowman ja Eun-Ji Ha.
Kuvaaja: © Sakari Viika 2013. Suomen Kansallisbaletin luvalla. 

Olen tästä kirjoittanut ennenkin, mutta jokunen vuosi sitten meidän ope (MPG) teetti meille pointessa tanssin jossa oli vaikutteita, asentoja ja askeleita tästä nimenomaisesta biisistä. MPG on tanssinut itse molemmat naispääroolit, ja hän tuntee baletin läpikotaisin. Ne treenit kuuluvat edelleen mun parhaisiin tanssielämyksiin ikinä. Enkä pysty katsomaan "In the Middle:ä" ilman että lihakset nykivät mukana. Niin käy kyllä aika monen baletin kohdalla! Esityksen jälkeen piti heti kysyä mitä mun sukulaiset pitivät siitä... No, serkkuni ei innostunut musiikista ja harmitteli sitä että lavalla tapahtuu niin paljon yhtäaikaa - on vaikea keskittyä, toisin kuin Balanchinen biisin kohdalla. Serkun mies oli sitä vastoin innostunut, sekä musiikista että koreografista ja tanssimisesta. Minä, jos voisin, menisin katsomaan "In the Middlen" joka esityksen.

Illan päätti Kylianin "Bella Figura". Puhdasta tanssin runoutta... Kauniita vartaloita, herkkiä hetkiä, pikku hauskuuksia, yllättävää tilan käyttöä. Baletissa ei varsinaisesti ole tarinaa, on kohtaamisia ja (melkein) kosketuksia, unenomaisia tunnelmia. Esiripun laskeuduttua lopullisesti yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Sekä lauantaina että torstaina. Mun torstaiaamun alakuloinen fiilis muuttui sekin illan hurmokseksi. Ja palavaksi haluksi päästä mahdollisimman pian takaisin tunnille ja tanssimaan!

Randomia:

Serkkuni kommentoi ensimmäisen biisin jälkeen että naistanssijoilla on suhteessa todella isot reisilihakset. Balanchinen teoksen puvustus (ne valkoiset sukkikset ja leon malli) kieltämättä korostavat ballerinan reisiä... Mutta jos samaiset tanssijat tulevat kadulla vastaan niin näyttävät puolet pienemmältä. Serkkua hämäsi myös naisten sikspäkit "Bella Figurassa". Sitä ei vaan käy kieltäminen että ballerina on paitsi tanssitaiteilija myös atleetti ja täyttä habaa. Serkun mies kyseli miestanssijoitten treenistä (taisi olla vaikuttunut miesten kondiksesta ja tekemisestä). Kerroin että kuntosali (rautaa!) on pakollinen, miehet kun nostavat mimmejä koko uransa. Ja että miesten balettitekniikka keskittyy enemmän hyppyihin ja piruetteihin kuin vastaavasti naisten.

Näin muuten ensimmäisen kerran että tanssijat toivat lahjakukkasensa loppukiitosten ajaksi näyttämölle. Se on kuulemma uusi käytäntö, mutta kaikki eivät sitä vielä harrasta. Musta se on kiva tapa, ja onhan sitä totuttu näkemään muualla maailmassa.

Ja sukulaiseni, nuo nyt jo entiset balettineitsyet? No, mies ilmoitti heti että tämä otetaan uusiksi. :)

Seitsemän Veljestä taipuu upeaksi baletiksi

Marjo Kuusela: Seitsemän Veljestä. Kuvassa Nikolas Koskivirta, Teemu Tainio, Samuli Poutanen, Frans Valkama, Tuukka Piitulainen, Antti Keinänen, Jani Talo. Kuvaaja: © 2013 Sakari Viika. Kuva SKB:n luvalla. 

Pieni tunnustus heti alkuun: minulla on kirjanmentävä aukko sivistyksessäni. En ole nimittäin koskaan lukenut Aleksis Kiven Seitsemää Veljestä. Muistaakseni se oli koulussa luettavien kirjojen listalla, mutta läksy jäi lukematta. Olin varhaisteini, viettänyt siihenastisen lapsuuteni pääasiassa Berliinissä, enkä löytänyt mitään samastumisen kohdetta Kiven romaanista. Puhuimme eri kieltäkin. Olisinpa silloin saanut nähdä veljesten tarinan Kansallisbaletin tanssimana!

Eilen olin Seitsemän veljeksen ensi-illassa, enkä juurikaan tiennyt mitä odottaa. Olin aiemmin nähnyt vain otteita Marjo Kuuselan koreografiasta, eri gaaloissa ja kesäkiertueilla. Sen tiesin että ihan ensimmäinen ensi-ilta oli jo vuonna 1980, ja että Kuusela on muokannut teosta vuosien varrella. Rooleihin valitut tanssijat ovat myös jossain määrin vaikuttaneet liikemateriaalin syntyyn, mikä on minusta todella kiehtovaa (HS.fi:n juttu löytyy täältä). Kuvittelin etukäteen että biisi olisi vahvasti tanssiteatterillinen ja nykytanssipainotteinen, synkähkö ja kokonaisuudessaan yhtä vaikeasti avautuva kuin Kiven kirjoittama tarina oli minulle aikoinaan. Sen sijan tanssin kieli veikin heti mennessään. Vapaasti virtaavaa liike-energiaa, oivaltavaa koreografiaa, Eero Ojasen hienoa musiikkia, herkullisia yksityiskohtia ja yllätyksiä. Ja ennen kaikkea: upeita tanssijoita!

Lavalla tarina alkaa äidin kuolemasta. Kirkonkellot soivat, tunnelma on ahdistava, veljesten tuska käsinkosketeltava. Vapaana kasvanut veljessarja on pudonnut tyhjän päälle, eikä osaa sopeutua kyläläisten vaatimuksiin sivistyneestä elämäntavasta. Pitäis oppia lukemaan jotta voisi riiata naisia. Tosin naisetkin ovat äitiä kaipaaville miehille vielä suuri mysteeri: yhtä aikaa sekä pelottavia että vastustamattomia. Veljesten ensikohtaamiset kylän naisten kanssa tuovat tanssiin ensimmäiset vapauttavat naurut. Edita Raušerová tekee muuten herkullisen roolin Juhanin ihastuksena, keinuvalanteisena Venlana. Tanssi on älyttömän tarkasti aksentoitua, ja luo mielenkiintoisen vastakohdan veljesten maanläheiselle liikekielelle. Kiven tarinassa ei kuitenkaan päästä vielä naimisiin, vaan ensin tulevat rukkaset, pettymykset, turhautuminen koulunpenkillä ja lopulta tappelu. Veljekset lähtevät sivistystä pakoon Impivaaran metsään.

Kuvassa Edita Raušerová. Kuvaaja © Sakari Viika. Kuva SKB:n luvalla. 

Metsässä Kuuselan koreografiaan tulee jännittävää sadun tuntua... On teeriä, kettuja, metsän ötökkä ja kauniita tarujen impiä. Sara Saviolan tanssima naaraskettu on ihana, sensuelli ja iloitteleva. Yimeng Sunin teeri hätkähdyttää yksinkertaisella mutta ah niin upealla jalan nostolla. Ötökkä on ihan oma lukunsa (en kerro tässä enempää). Lopulta veljet humaltuvat vapaudesta ja viinasta ja erehtyvät Viertolan nelikymmenpäisen härkälauman sekaan. Se että Kuusela laittoi naistanssijat esittämään sarvilaumaa, on minusta nerokas ratkaisu. Sonnien jalkoina toimivat ruskeaksi värjätyt kärkitossut, ja kovista kärjistä syntyvä ääni on kuin sorkkien kopsetta. Laumana härkänaiset ovat huikea ilmestys, uhkaava ja alkukantainen voima. Veljekset reagoivat uhkaan kivettämällä kaikki härät kuoliaaksi. Kun heille valkenee tekonsa karmeus, katumus on todellista - ja minulle nousi pala kurkkuun. Mutta velat maksetaan, metsästä löytyy vapauden lisäksi maata ja vaurautta ja lopulta myös kylä hyväksyy velkansa maksaneet pojat takaisin  - kunhan oppivat ensin lukemaan.

Vaikka näemmekin aapisia lavalla, lukutaidon opettelu kuvataan tanssin keinoin - ja mikäs sopisi siihen paremmin kuin klassisen baletin vokabulaari? Kun Eero palaa koulun penkiltä, hän opettaa veljilleen kielioppia, mikä ilmennetään baletin perustekniikalla: degagé sivulle, rondi taakse ja piruetti. Baletin sanasto ja degagé/tendun merkitys ei varmaan aukea kaikille katsojille, mutta klassisen tanssin muodollisuus ja säännönmukaisuus kyllä. Koreografiassa on hyödynnetty muutenkin paljon enemmän klassisen baletin tekniikkaa kuin etukäteen luulin tietäväni. Se näkyy etenkin miesten huikeissa hypyissä ja pirueteissa, ja tietenkin myös kärkitekniikassa. Veljet oppivat lopulta sivistyneen kylän tavoille, ja vauraus ja lukutaito tuovat vihdoin myös menestystä kylän naimattomien naisten kanssa. Tarinalla on onnellinen loppu.

Kuvassa Linda Haakana, Nikolas Koskivirta, Tuukka Piitulainen, Jani Talo. Kuvaaja ©Sakari Viika / SKB.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, en tiennyt mitä odottaa. En osannut arvata että ihastuisin Juhaniin, Simeoniin, Eeroon, Tuomakseen, Aapoon, Timoon ja Lauriin. Nyt kun vihdoin aion lukea alkuperäisen teoksen, en voi kuvitella Juhanina ketään muuta kuin Samuli Poutasta. Antti Keinänen voisi minusta vain seistä lavalla ja olla silti vakuuttava, mutta Simeonina hän oli erityisen koskettava. Nikolas Koskivirran Eero olisi voinut tanssia vastaan Keskiyön Unelmassa, niin iloittelevaa hänen klassinen tanssinsa oli. Salskea Tuukka Piitulainen nähtäneen pian prinssin rooleissa. Naisista jäivät erityisesti mieleen herkkä Anna Sariola Seunalan Annana, sensuelli Sara Saviola naaraskettuna, hehkeä Edita Rauserová Venlana ja mainio Linda Haakana lukkarin tyttärenä. Koko Kansallisbaletin ryhmä tanssi vahvasti ja upeasti.

Voisin kirjoittaa vielä paljon enemmän, mutta en halua paljastaa liikaa ja pilata yllätysmomentteja. Sen voisin vielä kertoa että yhdessä kohtaa tarinaa olin näkevinäni sisäpiirivitsin. Voisin vannoa että kyseessä oli viittaus Lumikuningattaren saunakohtaukseen. Ehkä joku on nähnyt saman? Lopuksi en voi muuta sanoa kuin että ostakaa liput ja menkää katsomaan. Marjo Kuuselan Seitsemän Veljestä on jokaisen tanssia rakastavan must-see.

Kansallisbaletti kärjillä: Salla Eerola

Tapasin tähtitanssija Salla Eerolan kuukausi sitten Kansallisbaletin aamutunnin jälkeen. Olin saanut baletin johtajalta luvan seurata naisten kärkitossutuntia, jota sinä aamuna opetti vieraileva tanssija Barbora Kohoutková. Tunti alkoi tavallisella mutta suhteellisen nopeatempoisella tangolla, joka kesti vain vajaan puolituntisen. Sen jälkeen tanssijat vaihtoivat kärkitossut jalkaan, ja tunnin varsinainen pointe-osuus alkoi. Harjoituksissa oli paljon tuttuja asioita ja askeleita, mutta eipä mulla olisi ollut mitään toivoakaan pysyä mukana! Oli se vaan ihanaa katsoa vierestä ammattilaisten osaamista. Ja lohdullistakin, koska eivät edes solistitason tanssijat onnistu ihan joka kerta! Treenitunnilla jokunen piruetti voi vielä kaatua tai tasapaino horjua, mutta lavalla nähdään kuitenkin varmaa ja valmista. Mahtavaa.

Salla ja Jaakko Eerola pääparina baletissa Don Quijote.
Kuva: Suomen Kansallisbaletti / Sakari Viika.

Tunnin jälkeen juttelin Sallan kanssa tanssista ja tossuista. Tiesittekö muuten että lavalla on muovimaton alla vielä korkkimatto, jonka tarkoitus on hiljentää tossuista kuuluvaa kopinaa? Periaatteessa se on yleisön kannalta hyvin huomaavaista, mutta samalla se tekee lavasta tanssijalle hieman liian pehmeän. Kun lattia antaa enemmän myöten kuin treenisalissa, on tasapainon kanssa tehtävä enemmän töitä! Myös siitä syystä näkee huomattavan monilla tanssijoilla erikoisia tuunauksia tossun kärjessä (katso alla).

- Salla, mitä tossumerkkiä ja mallia käytät?

Käytän Capezion tossuja. Merkki taisi olla Tendu sillon kun vaihdoin näihin, mutta nykyään kyseistä mallia ei enää tehdä. Tossut tehdäänkin mulle vanhan mallin/mittojen mukaan. Käytän samoja tossuja aina.

- Miten valmistelet tossusi?

Ennen kun teen mitään, vien tossut meidän oopperan suutarille ja hän laittaa kärkeen nahkapalan ja reunaan kengännauhan, mikä saa kärjestä mahdollisimman suoran.  Saatan lisäksi hioa kärkeä vielä koneellisesti saadakseni sen mahdollisimman tasaiseksi ja kulman mulle sopivaksi. Tossut ovat meinaan aika usein joko pyöreitä kärjestään tai kallellaan jompaan kumpaan suuntaan. Tai tossulla ei pääse tarpeeksi jalan päälle ja tuntuma jää jollain tapaa vajaaksi tai muuten vaan oudoksi.

Tässä näkyy hyvin sekä kärkeä kehystävä kengännauha että tasaiseksi viilattu pohja.
Kuva: Johannan Balettikassi.

Sen jälkeen pehmittelen tossua vähän kädessä, eli taivuttelen sitä mulle sopivista kohdista. Laitan kärkitossut jalkaan balettitunnille (en koskaan suoraan harkkoihin, saatika näytökseen), kastelen lämpimällä vedellä kantapäät ja vielä tossun päältä. Toinen mulle ihan ehdoton juttu on zap pikaliima, se sama mitä Mirakin käyttää (ja varmaan puoli ryhmää). Laitan sitä tossun sisäpuolelle kärkeen jo ennen ensimmäistä kertaa ja lisäilen sitä vielä muutaman kerran käyttöjen jälkeen. Kovin montaa kertaa tossun kärki ei pysty sitä imemään, sen jälkeen liima ei enää auta. Sitten pidän tossuja todennäköisesti ainakin pari kertaa tunnilla jalassa ennen kun laitan harkkoihin. Jos ne osoittautuvat käytössä hyväksi pariksi, niin laitan ne sivuun esitystossuiksi.

- Minkälaisia pehmusteita käytät?

Pehmusteina käytän sellaista microfoam-nimistä teippiä iso- ja pikkuvarpaaseen ja laitan vielä varpaiden ympärille sellaista ohutta teippiä (teipissä ei ole liimaa). Sitä taidetaan yleensä käyttää muun teippauksen alla pehmentämään ihon ärsytystä -  teippi voi kuitenkin olla aika kovantuntuista ja se estää myös teipin liimaa tarrautumasta ihoon kiinni. Ja tossun sisälle kärkeen laitan myös ihan vähän lampaanvillaa.

Aamutunnin jälkeen. Teippausten päällä Salla käyttää sukkahousuista leikattua teräosaa.
Kuva: Johannan Balettikassi.

- Miten hoidat mahdolliset rakot ja hiertymät?

Rakkoja ei kyllä juurikaan tule. Joskus voi tulla esimerkiksi kesän jälkeen, mutta en kyllä muista koska olisi tullut.. Mun teippaus estää aika hyvin kaikki hiertymät. Tosin itselläni kynnet, erityisesti isovarpaan kynsi tulee joskus tosi araksi. Sillon laitan hieman extra pehmustetta kyseisen kynnen päälle, siis lampaanvillaa ja yritän pitää mahdollisimman vähän kärkitossuja jalassa päivän parin ajan, jos se vaan on mahdollista.

- Kuinka nopeasti kulutat tossuparin?

Vaikea sanoa.. Tossuparin elinkaari on kyllä yleensä aika pitkä kokonaisuudessaan. Ensin pehmittelen niitä tunneilla ja harkoissa. Sen jälkeen, jos pari on hyvä, käytän parina-kolmena näytöksenä jalassa esimerkiksi jossain Gran pas de deux:ssa. Sen jälkeen siirtyvät johonkin vähän "helpompaan" kohtaan esitystä. Jos teen pääroolia, käytän yleensä noin kolmea eri paria illan aikana. Esityksen jälkeen tossut siirtyvät yleensä takaisin harjoitustossuiksi ja lopulta takaisin aamutunneille ja sen jälkeen ne ovatkin aikalailla loppuun ajetut!

Pidän usein myös aamutunneilla kärkitossuja. Se kuinka usein ja kuinka kauan, riippuu paljon siitä kuinka paljon ja kuinka rankkoja harjoituksia on vaikkapa viikon aikana. Jos varpaat ovat tosi arat tai nilkat kipeät, en laita tossuja kuitenkaan väkisin joka päivä jalkaan. En tee koskaan tankoa kovat jalassa.


- Salla Eerola

Kiitos Sallalle vastauksista! On tosi mielenkiintoista nähdä miten erilaisia tossujen tuunaustapoja tanssijoilla on.. Jokainen balleriina onkin omien tossujensa paras asiantuntija!

Kansallisbaletti kärjillä: Tossutuunausta à la Mira

Viime postauksessa lupasin ottaa selvää miten ammattilaiset valmistelevat kärkitossujaan tanssi- ja esityskuntoon. Tässä se on: ensimmäinen osa sarjassa "Kansallisbaletti kärjillä"! Juttelin tossuista Mira Ollilan kanssa, joka on Suomen Kansallisbaletin solistitanssijoita ja Pro Dance -palkinnon saaja vuodelta 2005. Mira on tanssinut pääroolit baleteissa Giselle, Tuhkimo, Napoli, Lokki ja Pähkinäsärkijä ja Hiirikuningas, ja lisäksi lukuisia pienempiä rooleja (myös kuoron riveissä). Lista on itse asiassa sen verran pitkä, että vinkkaan lukemaan koko hienon ansioluettelon SKB:n omilla sivuilla: klikkaa tänne. Tällä haavaa Mira on muuten äitiyslomalla mutta on palannut jo takaisin balettisaliin.

Mira Ollila. Kuva: Johanna.

Baletin naistanssijalle kärkitossu on oman kehon ohella se tärkein työväline, jota ilman klassista ohjelmistoa ei yksinkertaisesti voi tanssia. Jokainen balleriina valitsee tossunsa itse, mutta kustantajana on työnantaja - eli Suomen Kansallisbaletti. Ja hyvä näin, koska tanssija voi kuluttaa jopa parin päivässä! Siksi tossuja on oltava varastossa riittävä määrä, ja uusia tilauksia täytyy laittaa eteenpäin hyvissä ajoin. Esimerkiksi Freedin tilaustossuilla on omat tekijänsä, ja joku suutareista voi olla niin suosittu että odotusjono on kuukausia pitkä.

Kansallisbaletin "tossula". Varastossa on kärkitossujen lisäksi pehmeitä tossuja ja 
kaikkia mahdollisia tossutarvikkeita, kuten pehmusteita, satiini- ja kuminauhoja.
Kuva: Johannan Balettikassi.

- Mira, mitä tossumerkkiä ja mallia käytät? Onko eri tarkoituksiin omat tossunsa?

Käytän Freedin tossuja, jotka on tehty mun jalalle mittojen mukaan.

Miran Freedit.

- Miten valmistelet tossusi?

 Oopperan suutari fiksaa tossuun viimeiset säädöt: katkaisee pohjan, niittaa pohjat toisiinsa kiinni ja liimaa kärkeen nahanpalan. Sen jälkeen minä ompelen nauhat ja kuminauhat. Ennen käyttöä lakkaan koko kärkiosan oksalakalla ja aivan kärkeen lorautan vielä hieman pikaliimaa. Kun liima ja lakka on kunnolla kuivunut, otan tossut käyttöön.

Oksalakkaa ja pikaliimaa. Balleriinan arki löytyy myös rautakaupasta..

Kostutan vampin sivuja hieman vedellä, jotta se muotoutuisi myötäilemään jalkaterääni. Kantapään kastelen aina kunnolla ennen jokaista käyttöä, koska haluan että kantapää pysyy mahdollisimman hyvin paikoillaan. Lopuksi raavin raspilla pohjan karheaksi paremman pidon toivossa. Ensimmäisen kerran pehmitän tossuja aamutunnilla. Sen jälkeen lisään vielä lakkaa ja liimaa kriittisimpiin kohtiin. Sitten tossupari on valmis todelliseen koitokseen: näyttämölle.

Kuka kuvailikaan kärkitossuja runollisiksi? :D

- Käytätkö minkälaisia pehmusteita?

Kaikkea olen vuosien varrella kokeillut. Nykyään käytän Ouch Poucheja.

- Miten hoidat mahdolliset rakot ja hiertymät?

Mulla on superohut iho ja saan hiertymiä todella helposti! Merisuolalla terästetyt jalkakylvyt vilkastuttaa verenkiertoa ja nopeuttaa pikkuhaavojen paranemista. Suolan olen kuullut toisaalta desinfioivan ja toisaalta kuivattavan hiertyneitä kohtia. Haavojen suihkuttelua, ilmakylpyjä. Bacibactia käytän myös. Jos rikkinäisellä jalalla täytyy tanssia, Compeed suojaa ja yllättävän hyvin myös turruttaa kipua.

Valmiit tossut vihdoin jalassa! Tässä Mira valmistautuu Joutsenlammen pas de six -tanssiin.
Kuva: Janne Saavalainen.

- Kuinka nopeasti kulutat tossuparin?

Se vaihtelee todella paljon, ja riippuu täysin ohjelmistosta. Jos tanssin jotain vaativaa roolia, vaikkapa Pähkinänsärkijän Klaaraa, laitan kakkosnäytöksen grand pas:han aina sitä varten muokatun käytännössä uuden tossuparin. Seuraavassa esityksessä (lakkaamisen jälkeen) teen niillä tossuilla 1. näytöksen lumi pas de deux:n ja otan grand pas:han uuden parin. Sen jälkeen se ensimmäinen tossupari toimii vielä helpommissa pätkissä, kuten 2. näytöksen alussa. Eli yhden näytöksen aikana käytän kolmea eri tossuparia, joista yhdet on uudet, toiset kerran näyttämöllä tanssitut ja kolmannet voi olla jo pidempään palvelleet varsin pehmeät yksilöt.

Lokissa taas yhden näytöksen aikana jalassa piti olla 3 tossuparia jo sen vuoksi, että yhdet piti olla normaalit värjäämättömät tossut, yhdet mustat ja loppukohtauksessa tarvitsin vielä yhdet ruskeat ts. ihonväriset tossut.

Nämä nyt oli esimerkkejä äärimmäisen runsaasta menekistä. Normaaliolosuhteissa kulutan ehkä yhden tossuparin viikossa. 

- Mira Ollila

Kiitos Miralle vastauksista, oli todella valaisevaa ja mielenkiintoista! Taidankin mennä seuraavaksi ostamaan sitä oksalakkaa ja pikaliimaa..

Loppuun käytetyt tai muuten väärät tossut päätyvät kierrätykseen. Kuva: Johanna.

P.S. Sarjan seuraavissa osissa juttelen mm. tanssija Asta Lindholmin kanssa, joka on yksi "tossulan" vastuuhenkilöistä. Ja Salla Eerola kertoo myös miten valmistelee omat tossunsa näyttämölle. Mahdollisesti päästään vielä Oopperan suutarin juttusille, jos aikataulut vain järjestyvät. Ja hei, jos teillä on jotain kysymyksiä, voin laittaa fiksuimmat eteenpäin! Muistakaa kuitenkin laittaa vähintään nimimerkki kysymyksen perään. :)

Kuvat tossuista ovat Miran ottamia, ellei toisin mainittu.

Bajadeeri: Minna Tervamäen jäähyväiset

Olin 31.3. katsomassa Kansallisbaletin Bajadeeria, joka oli samalla tähtitanssija Minna "Minttu" Tervamäen jäähyväisnäytös. Osasin odottaa jotain hienoa ja samalla haikeata, mutta tunnelma lavalla ja erityisesti katsomon puolella yllätti silti. Sillä hetkellä kun Nikiya/Minttu astui pyhän temppelin verhon takaa ensimmäistä kertaa lavalle, yleisö puhkesi suosionosoituksiin - ja mulle nousi kyynelet silmiin. Kaikkihan me tiesimme että tämä on juhlitun balleriinan viimeinen suuri klassinen rooli, eikä toista samanlaista tilaisuutta tulisi enää koskaan toistumaan. Oli tullut aika sanoa hyvästit, molemmin puolin.

Minna Tervamäki ja Michal Krcmár. Kuva: Sakari Viika.

Mintun jäähyväiset tekivät esityksestä tavallista tunteellisemman, mutta eipä baletin tarinastakaan puutu suuria tunteita. Solorin, Nikiyan ja Gamzattin kolmiodraama, rakkauden kaipuu, petos, ja kuoleman ylittävä rakkaus - niistä aineksista on Bajadeeri tehty. Minttu oli erityisen koskettava rakkaudessa kärsivänä, ja kun hän tanssi Gamzattin ja Solorin juhlassa suru ja kaipuu tuntui todella aidolta. Baletti ei voi olla pelkkää tekniikkaa, korkeita jalkoja ja huimia piruetteja - teknisen osaamisen lisäksi täytyy olla myös ilmaisua, tanssillisuutta ja tunnetta! Balettitanssijan ehkä suurin ristiriita onkin se että kun taiteellinen kypsyys on vuosien kokemuksen myötä huipussaan, fyysinen suoritus alkaa vääjämätöntä laskuaan. Minna Tervamäki lopetti balettitanssijan uransa huipulla, hän tanssi viimeiseen iltaansa asti niin kuin tähdeltä sopii odottaakin. Suurella taidolla ja tunteella.

Tervamäen partneri, nuori ensitanssija Michal Krčmář (ei ihan helpoin nimi kirjoittaa), yllätti minut muuten ihan täysin. Se oli ensimmäinen kerta kun näin hänet tanssimassa, ja täytyy myöntää etten tiennyt hänestä mitään entuudestaan. Sanonpa vaan että vau! Miehellä on sitä ballonia ja nostetta, hypyt olivat uskomattoman korkeat - ja kuulin kaksois-cabriolen iskut parven ekalle riville asti! Piruetit olivat samaa luokkaa, siis sitä luokkaa että minulla meni laskut sekaisin. Michal sopii myös ulkomuotonsa ja olemuksensa perusteella täydellisesti Solorin rooliin, hän on juuri oikealla tavalla raamikas ja sankarillinen. Pitää muistaa että Solorin takia Gamzatti surmautti Nikiyan, ja Nikiya antoi kuolemalle periksi kun ei voinut saada Soloria itselleen. Sellainen rooli vaatii aikamoista uskottavuutta!

Gamzattina tanssi vieraileva Barbora Kohoutková, jota mulla oli ilo ja kunnia seurata tässä taannoin baletin aamutunnilla. Oli kieltämättä erikoista nähdä vielä päärooleja tanssivaa balleriina opettamassa - mutta se selitti sen miksi hän silloin tunnilla teki tangon mukana, ja näytti keskilattian pointe-sarjat itsekin kärjillä! Ja hyvin näyttikin, tekniikka oli ihan viimeisen päälle puhdasta. Gamzattina Barbora oli sopivan ylhäinen ja oman arvonsa tunteva prinsessa, mutta silti naisellinen rakkauden kaipuussaan.

Kansallisbaletin kuoro loisti jälleen, etenkin Varjojen valtakunnassa. Keskiviikon kenraali meni sekin jo hyvin (pienenpieniä horjahduksia lukuunottamatta), mutta nyt meni kaikki ihan nappiin! Jos jotain pitää vielä mainita, niin se on Anna Kontekin upea puvustus. Kauniita värejä, kultaa ja kimmellystä. Parasta baletti-blingiä! Ja nyt minunkin tekee kummasti mieli pukeutua johonkin kimmeltävään.. ;)

Esityksen päätteeksi yleisö antoi Minna Tervamäelle seisovat aplodit, ja tietenkin osoitti suosiotaan myös muille illan tanssijoille. Mutta Minttu oli illan juhlittu sankaritar, ja verho sai nousta ja laskea hyvin monta kertaa - eikä taputuksille tullut loppua siltikään. Se hetki jolloin hän seisoi yksin lavalla, pää kumarassa.. mitä hän mahtoikaan ajatella ja tuntea? Se oli muuten ensimmäinen kerta kun näin balleriinan jäähyväisnäytöksen Kansallisbaletissa, ja ihmettelin miksei lavalle tuotu kukkia. Suomalainen tapakulttuuri? Vasta kun verhoja nostettiin viimeisiä kertoja tuli baletin johtaja Kenneth Greve valtavan ruusukimpun kanssa - ja onneksi tulikin, kyllä yleisökin ansaitsi nähdä Mintun ruusut sylissään! Kun esiriippu laskeutui viimeisen kerran, kuului verhon takaa vielä iloista naurua ja lisää aplodeja - ilmeisesti muut tanssijat odottivat jo vuoroaan päästä halaamaan tuoretta "eläkeläistä"!

Kiitos Minttu, kaikista näistä vuosista mitkä olet tanssille ja yleisöllesi antanut - ja onnea uudelle taipaleelle!