Dreams of Replay

It's been three years since I last saw Susanna Leinonen Company on stage. It was at the Kuopio Dance Festival, and the company performed Leinonen's work Touch of Gravity to a sold-out theatre of discerning viewers. It was a strong performance, innovative, intense, captivating. I still have a strong visual memory of scenes that were near genius in their minimalism and apparent simplicity: Six dancers jumping in place, in parallel position, up and down, repeated until a simple step took on new weight and meaning... The piece as a whole was exciting, from the stage scenery to costumes to lighting. All in all, one of my favorites of Kuopio Dance 2015. Which is why my expectations for Leinonen's latest creation were sky high.

I did not read the introduction to Dreams of Replay beforehand, other than to check the names of the creative talent and dancers. I prefer to see a piece without explanation, unless it's a choreographic adaptation of a novel or play that I haven't read (you kind of want to know what's going on). As for abstract pieces, whether neoclassical or contemporary, every viewer's interpretation is valid. One person's yawn can be another person's breath taken away. It's impossible to view, experience, and interpret any given work with a blank slate of mind. What I see on stage is filtered through every past experience, previous ballets, critiques I've read, people I've talked to, dance classes I've taken... Not to mention personal preferences, matters of taste, preconceptions, or expectations. My point is that reviews cannot be absolute truths or guarantees, whether they are favorable or not.

Ramblings aside. There were many exceptional details and moments in Dreams of Replay. A figure of a dancer, sitting in a golden stream of light, her back facing the audience, close to the edge, downstage left. Her back arching until only the top of her head touches the floor. Arms resting on elbows, reaching upwards, with palms open and bent, she moves in a way that feels more humanoid than human, even arachnoid. As she ripples her fingers to a sudden and menacing sound, I'm transfixed by this sci-fi creature. In another scene, we have two dancers walking onto the stage with forward thrusted hips and backs almost parallel to the floor. They have opaque white stockings pulled over their heads, obscuring features and amplifying the alien effect. As they move across the scene, in a way that is completely unnatural to the human body, almost cybernetic, I am utterly mesmerized. It would have been beyond interesting to see Leinonen take this theme and run with it. The rest of the choreography seems standard in comparison. By no means is it bad, or poorly danced (all dancers have a strong presence and precision of execution), just not as exciting.

Some vivid details aside, Dreams of Replay remains oddly fragmented, perhaps because our dreams rarely are linear stories that make any sense? It seems to me that there are many intriguing ideas, interesting beginnings, captivating concepts - which are not developed further. To me, it feels more like a collage of separate choreographies, or snippets thereof, than a cohesive work. Scenes do not relate to each other, and I cannot detect a common theme, other than minimalism and absurdity (which in itself is always welcome). There is one humorous scene where two women engage in a competitive music box play-off, but what does it mean in the context of the whole?

Of course, there is always the question: does it have to mean anything at all? Do you have to "understand" dance, is there one correct interpretation? NO, there is not.  What if I don't get it, am I somehow not cultivated enough to appreciate the artistic work? Maybe, maybe not. My own niche is adult ballet, and it's been years since I've attempted or even wanted to venture outside of ballet class. But I do like to attend contemporary dance performances. Oftentimes, it's just more interesting than purely classical ballet. The companies I've seen at Kuopio Dance in the past three years have been amazing, Susanna Leinonen Company included.

Balettikassi gives Dreams of Replay three stars ★★★✩✩,  and  ★★★★★ to the "alien dancers".


Susanna Leinonen Company: Dreams of Replay
September 8th, 2017
Alexander Theatre, Helsinki

Choreography: Susanna Leinonen (Artistic Director)
Sound Design: Kasperi Laine
Lightning Design: Kalle Ropponen
Costume Design: Erika Turunen
Photography (above): Mirka Kleemola

Dancers: Tiia Huuskonen, Sara Kovamäki, Liisa Pietikäinen, Elisa Tuovila and Erika Vilander

Love Sprung From Hate - A New Romeo and Juliet

Review: Nataliá Horečná: Romeo and Juliet (Romeo ja Julia)
The Finnish National Ballet, August 26, 2016

Nataliá Horečná: Romeo and Juliet. Pictured Linda Haakana and Ilja Bolotov. Photography (c) Sakari Viika / Finnish National Ballet

Going to see the Finnish National Ballet's new Romeo & Juliet without any expectations is impossible. For one thing, there's the iconic play by William Shakespeare, penned over 400 years ago (with a story dating back even further). Second, the magnificent score by Sergei Prokofiev, composed in 1935 as a dramatic ballet - even before there were any choreographed steps. And should you have seen any of the celebrated ballets since, perhaps by Ashton, MacMillan, Cranko or Nurejev... Well, you might have a lasting impression of how the tragic love story translates into dance. Then again, it can be a wonderful thing, when you don't get what you expect.

I have to admit that I had some reservations. Last time I saw Nataliá Horečná's work on stage, I could make neither head or tails of her utopian vision. In hindsight, I should have have left the libretto unread and not attempted to make any sense of it. One does not always have to "understand" art: your reception and interpretation can be different from those of friends and contemporary critics, and still be just as valid. The dancing itself was quite extraordinary though, and there were many scenes and moments that made a lasting impression. But, with Horečná's Utopia of Another Continent in the back of my mind, I could not help but wonder: what would she make of R & J, and would I even be able to recognize it? Nor was I enamoured by the press photos: costumes austere and grey, and dancers wearing not pointe shoes or slippers, but socks. It's just a personal matter of taste, but I dislike socks on dancers. Bare feet, yes. Flesh-colored slippers, yes. Nude paws, too. But socks look like contemporary dance class to me, not what I would expect in a season-opening premiere of the National Ballet. Others will disagree, and I'm fine with that.

The ballet starts with a prologue: introducing characters and foreshadowing tragedy. Romeo is first seen off-stage, hanging around next to the exit, smoking cigarette in hand. He's dressed in loose trousers and hoodie, more hip-hop than medieval Verona, a teenaged rebel without cause. On stage, all the characters/dancers, like the dramatis personae on the first pages of a play. At the back of the stage, suspended at mid-height of the curtain, two bodies entangled behind a billowing white sheet. They are lighted from behind, and we cannot make out their faces, but it is an intimate and beautiful image of love in its most sensual form...

Nataliá Horečná: Romeo and Juliet. Pictured Tiina Myllymäki and Sergei Popov as the "Spirits". Photography (c) Sakari Viika / Finnish National Ballet.

The choreographer has made some interesting choices in regard to the music. I remember hearing that Horečná would have preferred commissioning an original score, but because of time restraints she opted to use Prokofiev's famous music instead. With a major difference though: she doesn't stick to the original structure, nor does she use all of the pieces the way Prokofiev had intended. With some scenes/dances it works wonders. For instance, the Dance of the Knights is used not in a courtly ball, but in a fight scene... For me, that particular theme has always had an ominous and foreboding quality. Reminiscent of Darth Vader, if you're familiar with Star Wars. Which is why it works. Towards the end of the ballet, the music becomes even darker and more violent, in tune with tragedy, despair and hate... Lest I forget to to write down my appreciation of the orchestra: it was phenomenal. Pietro Rizzo was the conductor in the premiere, and he lifted an already beautiful score to new heights. If I hadn't been there to see the ballet, I would have closed my eyes and let my ears have all the joy.

At other times, the union of choreography and music is less fortunate. The Balcony Scene, Romeo's Variation, and the Love Dance - it's not the climax I've come to expect from Romeo and Juliet. It is not the fault of the dancers, they're dancing their hearts out... In fact, it's not really a question of fault at all. But if you've seen Cranko's or MacMillan's versions, live, or on youtube (Bolle and Ferri!), then Horečná's interpretation falls short of ecstasy. These are not the Romeo and Juliet that elevate dancers into ballet stardom (or the roles most dancers dream of). However, if you have never seen R & J, or cleanse your memory plate beforehand, then it's quite wonderful in its own right. Horečná paints Romeo and Juliet as innocents, giddy in their newfound desire for each other. At times, I feel that their childlike expression (in movement) is almost too much of a contrast to their passionate entangles and secret marriage. Yes, they are innocents, barely past childhood - but they are not without upbringing. Juliet's defiance at her father looks like a much younger child having a tantrum. Still, you cannot help but feel for these two, wish things would turn out differently, but knowing tragedy is ahead...

Nataliá Horečná: Romeo and Juliet. Linda Haakana as Juliet. Photography (c) Sakari Viika / Finnish National Ballet.

Linda Haakana danced the role of Juliet in the premiere. I get the sense that she is a perfect embodiment of Horečná's vision. She does not act Juliet, she is Juliet. Sweet and spirited, with a free will that won't bend to patriarchal society. To think that women are still regarded in too many cultures as objects to be possessed... How sad that Shakespeare's play is still relevant in so many dark aspects. Pride, hate, fear of the other, violence. Is it all written into humanity's genetic code? Romeo and Juliet have to suffer their tragic fate because they cannot escape the mistakes and heavy burdens of previous generations. This is a story ballet that one cannot take lightly. Ilja Bolotov danced the role of Romeo, a perfect match to Haakana's Juliet. Their love and desire for each other was absolutely convincing. Bolotov is boyish in appearance, and has a beautifully buoyant quality in his dancing, light on his feet with elegant lines.

Horečná's choreography has a down-to-earth feeling. Centers of gravity are lower, and steps neither limited by classical nor contemporary conventions, if not particularly innovative. There has been talk about the portrayal of violence, the many fighting scenes between the Capulet and Montagues... But in my view, the choreography is more capoeira-esque than menacing. Until the first death, that is. The senseless tragedy of it, seeing Antti Keinänen's marvellous Mercutio lost for good. "It's only a scratch!" Horečná gives her dancers not only steps, but also a voice (which seems to be a trend in contemporary works of late). It certainly is a challenge, as some ballet dancers may be natural talents, but rarely are they trained voice actors... This time, it does work though - even when you cannot make out the lines because of the music. When Juliet cries over Romeo, we need not hear more than his name. Except, in the last big scene, when the Prince of Verona screams out in anger at the city's residents, I would have liked to understand the lines. Gabriel Davidsson (as the Prince) does have a strong presence and a voice that carries, but it's no match to the orchestral volume. To be heard above the music would have required the skills of a trained opera singer.

Nataliá Horečná: Romeo and Juliet. Artists of the Finnish National Ballet. Photography (c) Sakari Viika / Finnish National Ballet.

It is not a classical story ballet, but Horečná has not abandoned classical ballet entirely. Feet are as often pointed as they are flexed, legs lifted into arabesques and attitudes, and she makes ample use of the dancers' flexibility and high extensions. Horečná has also created new characters: two couples which embody the "Spirits" (of Romeo and Juliet?), a physical manifestation of a love that is pure and free. Why there are two couples, I don't know, but here the choreography dances into neoclassical territory. The dancers are dressed in very bare costumes: pale grey leotards/short shorts and socks in the same color. It is not to appear naked, but to be unencumbered by society, status and allegiance to any group. The casting is interesting. Three out of the four dancers are Principals with the additional rank of étoile - dancing what the film industry would deem as "guest-starring roles." I have no complaints though. Tiina Myllymäki, Sergei Popov, Michal Krčmář (the étoiles), and Anna Konkari make beautiful movement with their stage time. Myllymäki especially is absolutely exquisite with her luxurious lines and ethereal presence. As the spirits dance in and out of the story, they add an intriguing and evocative layer to the ballet.

At the Finnish National Ballet, dancers are usually required to audition for new works and visiting choreographers - and unless there are scheduling conflicts, choreographers are free to cast whichever dancers they prefer, regardless of company hierarchy. Horečná has chosen several corps members to dance featured roles, most notably Thibault Monnier as Friar Lawrence. Tall, long-limbed and with a sense of drama, Monnier cuts a striking presence on stage. But why the friar is dressed in an absurd yellow butterfly-print suit under his clerical robe is a bit of a mystery to me...

Nataliá Horečná: Romeo and Juliet. Thibault Monnier as Friar Lawrence, Linda Haakana as Juliet.
Photography (c) Sakari Viika / Finnish National Ballet.

Surprisingly, the most powerful scene is not the double suicide of Romeo and Juliet, but the moment when Lady Capulet discovers that her daughter is dead. Lady Capulet is danced by Ira Lindahl, a seasoned veteran of the corps de ballet. I have to admit that I've never noticed her before (which must also be due to the corps' function - working as a whole, not as soloists), but now I most definitely did. Lindahl expresses the mother's grief which such anguish and fierce abandon that I feel as if she is creating a vortex on stage, drawing in the sorrow of everyone who has ever lost a loved one. Brava!

Nataliá Horečná: Romeo and Juliet. Ira Lindahl as Lady Capulet. Photography (c) Sakari Viika / Finnish National Ballet.

In the end, after senseless tragedy, death and despair, there remains hope. Dancers/characters return, one by one, disrobing until all external symbols of social status are erased. Nataliá Horečná wants to tell us that underneath we are all the same creatures, wishing for happiness, wanting to love and be loved in return. Let go of hate. In these times of ours, more than ever.

Go see with an open mind, and take someone who has never been to the ballet. Balettikassi gives Nataliá Horečná's Romeo and Juliet three and a half stars ★★★✰☆

Choreography: Nataliá Horečná

Music: Sergei Prokofiev

Conductor: Pietro Rizzo

Scenery and costumes: Christiane Devos

Lighting design: Mario Ilsanker

Review written by Johanna Aurava

Tanssija, musiikin kehollistaja

Arvio: Nacho Duato: Bach. Forms of Silence and Emptiness.
Suomen kansallisbaletti, 7.5.2016

"Musiikki on kaiken inspiraationi lähde", kertoo koreografi Nacho Duato. En voi olla muuta kuin samaa mieltä hänen kanssaan. Musiikki liikuttaa, niin kehoa kuin mieltä. Niin kauan kuin muistan, olen koennut musiikin kuuntelemisen fyysisesti, ei ainoastaan rytmisenä liikkeenä vaan myös nosteena, virtoina, kuohuina. Musiikki vie ja kantaa, vaikka balettitunneilla se on yksinomaan opettaja joka määrittää tahdin. Tanssin ammattilainen noudattaa hänkin koreografin ohjeita. Lopulta tanssija itse on kuitenkin musiikin sanansaattaja, näkymättömän kehollistaja. Duato on viennyt koreografiansa vielä astetta pidemmälle, tanssijoista tulee soittimia, nuotteja, säveliä, fraaseja, musiikkia. Kun Bach (Nicholas Ziegler) tarttuu jouseensa ja soittaa sillä Linda Haakanan tanssimaa selloa, musiikki ja tanssi on yhtä. Mutta kumpi soittaa kumpaa? Bach selloa, vaiko sello Bachia?

Kuvissa yllä: Nicholas Ziegler, Linda Haakana. Kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Nacho Duato puhuu itse kokoillan baletista, mutta tanssiteos rakentuu palasista: Bachin lukuisat konsertot, kantaatit, sarjat ja sonaatit ovat kukin saanneet oman koreografiansa joilla on alku ja loppu - ja yleisö reagoi aplodeilla kuten klassisen baletin variaatioiden bravuurasuoritusten kohdalla. Suosionosoituksissa ei tietenkään ole mitään vikaa sinänsä, ja tanssitaitelijat ovat aplodinsa ansainneet, mutta taputukset rikkovat jonkin verran tunnelmaa. Mietinkin että koreografi on tehnyt vuoden 1999 kulttuurikaupunki Weimarin juhlayleisölle katsomisen helpoksi, kappaleet ovat verrattain lyhkäisiä eivätkä vaadi syvällistä keskittymistä. Ratkaisu tekee kohtauksista kuitenkin hieman irrallisia, ja hetkittäin teos muistuttaa gaala-iltaa eikä yhtenäistä teosta. Musiikin, tunnelmien ja pukujen jatkuva vaihtuminen korostaa tätä entisestään. Kuitenkin Duato antaa myös toisten kohtausten liukua toisiinsa, jolloin tunnelma säilyy ja vahvistuu. Oli miten oli, osiot ovat nautinnollisia. Ensimmäinen osa, viidestätoista kappaleesta koostuva 'Moninaisuus', on tunnelmaltaan kevyempi, iloitteleva, paikoin jopa humoristinen. Toinen osa, 'Hiljaisuuden ja tyhjyyden muodot', on seesteisempi, vakavampi, haikeampi. Tanssiteos ei ole varsinaisesti tarinallinen, mutta koreografiassa on Duaton mukaan kevyitä viittauksia "kuolemaan, inspiraatioon, säveltäjän työhön, hänen suuruuteensa sekä yksinäisyyteen" (viittaus käsiohjelmasta, kirj. Heidi Almi).

Nacho Duato: Bach. Forms of Silence and Emptiness. Kansallisbaletin tansijoita. Kuvaaja Sakari Viika / SKB. 

Tanssi on kauttaaltaan vahvaa, ja Kansallisbaletin tanssijat parhaimmillaan. Tähtitanssija Nicholas Zieglerin Bachissa on ylevää arvokkuutta, mutta jäin ihmettelemään miksi Nacho Duato teki Bachin roolista niin monessa kohtauksessa lähinnä sivustakatsojan. Jälkeenpäin kuulin luotettavasta lähteestä että Bachin alkuperäinen tanssija oli loukannut itsensä ennen kantaesitystä, ja Duato muutti koreografiaa säästäkseen tämän kehoa. Pelkäksi kävelyrooliksi Bach ei onneksi jää. Edellämainittu duetto Linda Haakanan sellon kanssa on huikea. Kysyin Ziegleriltä miten he selvisivät harjoituksista jousen kanssa, ja kuulemani mukaan eivät täysin välttyneet tökkäyksiltä! Proppien käyttö lähikontaktilajissa (lue = pas de deux) vaatii erittäin hyvää koordinaatiota ja huipputarkkaa liikemuistia, ja tanssijoitten on voitava luottaa toisiinsa sataprosenttisesti. Kaksintanssit Desislava Stoevan (Kuolema) kanssa painuvat myös mieleen. Stoeva on omiaan dramaattisten roolien esittäjänä, ja vaikka hänen ilmeikkäät kasvonsa ovat osittain piilossa valkoisen maskin takana, Stoevan kehollinen tulkinta on soljuvan sävykästä, viettelevän voimallista, hengittävää ja hienostunutta. Olen nähnyt hänet aiemmin muun muuassa Bajadeerissa Gamzattina ja Pienen merenneidon kilpakosijattarena, mutta Kuoleman roolissa hän tanssi mielestäni tähän asti parhaimman työnsä.

Kuvassa Nicholas Ziegler ja Desislava Stoeva. Kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Naiset. Kansallisbaletin tanssijoita, kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Tähtitanssija Tiina Myllymäen ja Eemu Äikiön tanssima Adagio on sekin todella kaunis, yhtä aikaa herkkä ja intensiivinen. Muuten, pidin siitä että ryhmänumeroissa ei ole klassisesta baletista tuttua hierarkiaa. Sekä miesten että naisten joukoissa tanssivat tähdet, ensitanssijat, solistit ja kuorolaiset sekaisin. Eun-Ji Ha, Tiina Myllymäki, Petia Ilieva, Michal Krčmář, Ilja Bolotov, Desislava Stoeva... Balettifanille on suurta herkkua nähdä kaikki samassa teoksessa, ja samana iltana! Tähdet sikseen, kukaan tanssijoista ei jäänyt varjoon. Miesten tulkitsema kappale jossa kaikki olivat pukeutuneet munkkimaisiin kaapuihin oli mielettömän hieno! Myös loppua lähestyvä kohtaus jossa tanssijat liikkuvat rakennustelineen näköisellä rakennelmalla oli kirjaimellisesti pysäyttävä. Kaiken kaikkiaan nautinnollinen tanssiteos!

Balettikassi antaa Bachille neljä tähteä ★★★★☆

Koreografia: Nacho Duato
Musiikki: (äänite) J.S. Bach
Lavastus: Jaffar Chalabi
Puvut: Nacho Duato, Ismael Aznar
Valaistus: Brad Fields

Liikkeen legendat: Raisua energiaa, sivaltavaa herkkyyttä

Viimekertaisen klassista klassisemman Bajadeerin jälkeen pääsin vaihteeksi katsomaan Kansallisbaletin nykytanssitarjontaa: Liikkeen Legendat - Masters of Movement. Neljä teosta, neljä koreografia. 

Alexander Ekman: Episodi 31. Kuvassa Kansallisbaletin tanssijoita. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Illan avasi Alexander Ekmanin Episodi 31. Itse asiassa teos alkoi jo ennen esiripun nousua, mainiolla lyhytdokkarilla tanssijoitten työstä ja koregrafian harjoitusprosessista. Ryhmähenkeä, fyysistä ja henkistä heittäytymistä, hikeä, ääntä, irrottelua. Hyvin kaukana klassisesta baletista. Niin kaukana että koreografi heitti tanssijansa suojatusta studiosta ulos ihmisten ilmoille. En halua paljastaa liikaa, mutta kohtaamiset ovat hämmentäviä ja hauskoja. Ja irrottivat makeat naurut katsomossa! Pidin myös siitä että saimme kuulla tanssijoitten mietteitä, sekä studioharjoituksista että ulkona harjoitetusta osuudesta. Todella hyvä idea ja toteutus. Tämän jälkeen tunnelma olikin valmiiksi katossa ja odotukset korkealla - eikä Episodi 31 petä. Raikkaan energistä revittelyä, huumoria ja yhdessä tanssimisen iloa.

Alexander Ekman: Episodi 31. Kuvassa Kansallisbaletin tanssijoita. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Luke Simcockin suunnittelemassa sporttisen elegantissa puvustuksessa on viitteitä 20- ja 30-luvuille, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin Ekmanin omaleimaiselle liikekielelle. Puvustus ja maskeeraus leikkii perinteisillä sukupuolirooleilla: osa miehistä on pukeutunut hameisiin, ja sekä mies- että naistanssijoitten kasvoja koristavat hienostuneet viikset. Kaunis pas de deux on kahden miehen, Samuli Poutasen ja Frans Valkaman tanssima. Onko kyseessä sitten pelkkä tyylittely vai joku syvällisempu sanoma, jää jokaisen katsojan itsensä päätettäväksi. Ensimmäisellä väliajalla kuulostelin tuttujen ja ystävien mielipiteitä, ja kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä: hauska, raikas, energinen, iloitteleva episodi. Mutta kaiken railakkaan revittelyn keskellä yksi kohtaus jäi itselleni vahvimmin mieleen: arkinen pukumies, joka teoksen alussa käveli korostetun hitaasti näyttämön poikki esiripun noustessa ja laskiessa, jatkaen hidasta kulkuaan läpi teoksen, irrallaan ajasta ja näyttämön tapahtumista. Miten yksinkertaisesta liikkeestä voikin tehdä niin vaikuttavaa!

Demis Volpi: Little Monsters. Kuvassa Kailey Kaba ja Sergei Popov. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Illan toinen teos, Demis Volpin Little Monsters, oli tunnelmaltaan tyystin erilainen. Tyhjä lava, puolialaston mies joka näyttää olevan yksin - kunnes naisen pitkät raajat halaavat häntä takaapäin. Jännittävä asetelma, mutta koreografia jää tanssijoitten (Kailey Kaba, Sergei Popov) vahvasta läsnäolosta huolimatta välinumeroksi. Elvis Presleyn hivenen siirappinen musiikki (Love Me Tender) ei nostanut koreografiaa musikaalisiin sfääreihin. Mutta kauniisti tanssittu, ja sopivan kevyt välipala.

Carolyn Carlson: If To Leave Is To Remember. Kuvassa Ruan Crighton, Alfio Dragio, Emrecan Tanis. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Sen sijan Carolyn Carlsonin koroegrafia If To Leave Is To Remember kolahti ja kovaa. Pelkistetty lavastus, neljä naista, seitsemän miestä. Philip Glassin musiikki, elävän jousikvartetin soittamana. Sivaltavan herkkää tanssia, runollista, surullista, mutta myös toiveikasta. Kaikki tanssijat ovat vahvasti läsnä, liike on soljuvaa, tulkinta vilpittömän rehellistä. Oli puhtaasti sattumaa että satuin keskustelemaan edeltävällä väliajalla tutun ihmisen kanssa lähdöistä ja hyvästeistä. Se aika kun äidin on päästettävä lapsensa maailmalle, niin kipeätä kuin se tekeekin... Tai kun itselleen tärkeä ihminen muuttaa kauas pois, eikä palaa. Kun ystävä tai rakas jättää... Lähdöt koskettavat jokaista, oli sitten lähtijä tai jätetty. Kun tanssija Jani Talo lausuu lopussa ääneen lähtöjen tarinaa, poskilleni valuvat kyyneleet. Carlsonin teos menee ihon alle.

Carolyn Carlson: If To Leave Is To Remember. Kuvassa Ruan Crighton, Kailey Kaba, Emrecan Tanis. Kuva Sakari Viika. 

Carolyn Carlson: If To Leave Is To Remember. Kuvassa Alfio Drago, Sari Ikonen. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti.

Illan päätti Jorma Uotisen Jord. Tuttua Uotisen liikekieltä jo kymmenen vuoden takaa, koreografia oli alunperin tehty Tanskan Kuninkaalliselle Baletille. Itse asiassa Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve tanssi tuolloin Jordin ensiesityksessä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä miten hän sisäisti Uotisen materiaalin. Jordissa tanssii kaksitoista miestä, paljain yläavartaloin ja verenpunaisiin hameisiin pukeutuneina. Lavalle tuotu punainen hiekka on visuaalisuudessaan vaikuttava. Kuulin että alunperin Jordin ei pitänyt olla esitysjärjestyksessä viimeisenä, mutta hiekan pois siivoaminen osoittautui huomattavan aikaavievääksi... Ja voin vain kuvitella millainen sotku on täytynyt olla suihkuhuoneessa esityksen jälkeen.  Parasta Jordissa on Antti Keinänen, hän on itseoikeutettu uotistanssija. Kaikki miehet eivät ole yhtä suvereeneja, mikä näkyy kaikkien ollessa liikkeessä yhtäaikaa. Triot ja duetot toimivat paremmin, Samuli Poutanen ja Tuukka Piitulainen jäivät erityisesti mieleen. Paikoin koreografia sortuu musiikkivideomaisen shown esittämiseen, mitä Apocalyptican musiikki ja strobovalojen liioiteltu käyttö korostaa entisestään. Komeita, treenattuja ja hikisiä miehiä. Lentäviä kuperkeikkoja, uotismaista soljuvaa liikettä. Vetävä biisi, muttei yllä mielestäni ihan Jorma Uotisen parhaiden biisien tasolle. Suuri yleisö kyllä tykkäsi, ja tanssijat ansaitsivat ilman muuta suosionsosoituksensa!

Jorma Uotinen: Jord. Kansallisbaletin tanssijoita. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti.

Jorma Uotinen: Jord. Kuvassa Samuli Poutanen, Tuukka Piitulainen. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Kaiken kaikkiaan Liikkeen legendat tarjosi vaikuttavan kokemuksen. Vaikka teoksia on mahdotonta vertailla keskenään, Carlsonin koreografia oli oma suosikkini. Ekman tulee perässä hyvänä kakkosena. Mikään biisi ei ollut huono, ja voinkin suositella Liikkeen legendoja lämpimästi myös balettiin epäilevästi suhtautuvalle nuorisolle.

Valoa pimeydessä - Kansallisbaletin tripla, osa 1

"Tanssijoille pitää antaa paljon rakkautta." Näin kommentoi koreografi Natália Horecná Yle Uutisten haastattelussa (19.9.2014). Ja miksipä sitä heille ei antaisi? Tanssijan työ on todella rankkaa, sen tietää tanssin harrastajakin. Ammattilainen ei tarvitse piiskaa tehdäkseen rakastamaansa työtään, sen enempää kuin harrastajakaan. Se mitä me kaikki kaipaamme, on aitoa välittämistä, huomiota, tsemppiä, rakkautta - näistä saamme voimaa ja uskallusta heittäytyä mukavuusalueittemme ulkopuolelle, uusille vesille ja mantereille. Yksi tälläinen manner on Horecnán Utopia of Another Continent, jonka kantaesitys oli viime perjantaina (19.9.) Kansallisoopperan suurella lavalla.

Nataliá Horečná: Utopia of Another Continent. Suomen Kansallisbaletti 2014. Kuvaaja: Sakari Viika.

Ennen teoksen näkemistä olin ehtinyt kuulla paljon hyvää Horecnásta, kuinka rakastettava ja ihastuttava persoona hän on, harjoituksissa ja muutenkin. Olin nähnyt myös videopätkän (rehearsal) teoksen alkuvaiheista, mutta sen enempää en tiennyt mitä oli luvassa ja tulossa. Väliajalla lueskelin ohjelmalehtistä ja hämmästelin Utopia of Another Continent:in käsikirjoitusta. Tekstissä on riittävästi materiaalia kokoillan baletiksi... Tai vähintään kuusi-osaiseksi scifi-sarjaksi. Horecnán koreografia on tieteistarina, scifi-satu, ja metafoorinen matka ihmisen sisimpään. On ihmisparan hämmennystä ja vastuunpakoa, ihmiskunnan sekasortoa, lapsi joka ilmentää viattomuutta, lapsen suojelijoita (muttei enkeleitä), rakkautta ja uhrautumista, elämää ja kuolemaa, valaistumista muttei pelastusta. On pimeyden sotia, toivon duettoja, ja matka absurdiin maahan joka lederhoseneista päätellen sijaitsee Baijerissa. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut parempi jättää libretto lukematta ja vain antautua tanssin vietäväksi. Nyt hain koreografiasta mitä olin lukenut tekstistä, ja liian monesti hetki oli ohi ennen kuin ymmärsin mitä tapahtui. Horecnán visio ei oikein auennut minulle. Mutta tarvitseeko tanssia aina ymmärtää?

Kuvassa Nikolas Koskivirta, Antti Keinänen, Sara Saviola. Kuvaaja Sakari Viika.

Utopia of Another Continent ei siis ollut se syksyn tanssitapaus millaista siitä odotin, mutta oli siinä puolensakin. Antti Keinänen tanssi Ihmisen roolin, ja teki sen sellaisella heittäytymisellä ettei voi muuta kuin kumartaa miehen edessä. Siinä on tanssija joka uskaltaa olla lavalla alasti (vaatteet päällä), herkkä, haavoittuvainen, rikkinäinen, vereslihalla, inhimillinen. En yllättynyt että Horacná valitsi juuri Keinäsen tähän rooliin, ja veikkaan että inspiraatio on ollut molemminpuoleista. Toinen ihanuus lavalla oli Sara Saviola Lapsen osassa: herkkä, iloitteleva, rakastava, ja toivoa täynnä. Koko ryhmä teki upeata työtä, näki että teoksen työstäminen oli tapahtunut pintaa ja lihaksia syvemmällä. Horacnán käyttämä liikekieli - miten sitä kuvailisi? Ehkä tuo videolinkki kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa tässä. Yhden teoksen perusteella en kuitenkaan osaisi sitä vielä omanlaiseksi erottaa. Klassisen baletin ystäville voin kertoa että entinen baletintanssija Horacná ei ole täysin hylännyt baletin liikekieltä. Teoksessä nähdään muun muuassa höyhenkevyitä grand jetéitä. Lavastus oli pelkistetyn synkällä tavalla vaikuttava. Naisten puvustuksessa ja maskissa olin näkevinäni Pikku-Myymäisiä vaikutteita.

Tripla-illan viimeisenä balettina Utopia of Another Continent sai kunnioitettavan runsaat aplodit, mutta raikuvimmat suosionosoitukset taisivat tulla tanssijoilta itseltään... Kokemus on nähtävästi ollut upea, ja se heille suotakoon. Jos antaisin tanssiteoksista tähtiä, niin tälle antaisin  ✰✰✰ viidestä, ja Antti Keinäselle vielä omansa.

Kuvassa takana Antti Keinänen. Kuvassa edessä Valon Lapsi. Kuvaaja Sakari Viika.