Fiilareissa

Eilisen baletin jälkeen muuan ystäväni kirjoitti facebook-seinälleni seuraavaa: ".. Johanna, jos sä et tänä iltana kirjoita siitä tunnin tunnelmasta blogiin, mun pitää aloittaa oma :)) ". Sitä ennen hän oli ehtinyt kommentoida miten keskittyneesti me kuusi teimme, ja miten otettu opettajakin oli. Harvemmin on kuulemma tullut niin paljon kehuja. Ystäväni oli ihan fiilareissa. Ja minä sekä hieman huvittunut että hämmentynyt. Olinko missanut jotain? Miksi mun fiilikset samasta tunnista olivat niin erilaiset?

Olin kyllä kuullut samaiset kehut, mutta en osannut arvata mistä ne tuli tai kenelle ne oli osoitettu. Ehkä tehtiin ryhmänä ihan hyvin, ja luultavasti yksi tai useampi tytöistä teki jotain erityisen kauniisti. Sekin on tärkeätä. Baletti ei ole yksilölaji, vaan tunnilla tanssitaan yhdessä, corps de balletina. Meidän opettaja kehuukin useammin yleisesti kuin yksilöllisesti. Olen aika monet kerrat tehnyt ryhmän mukana, ja mennyt reippaasti alta lipan, luovuttanutkin - ja silti opettaja on sanonut "hyvä / hienoa / parempi".. Silloin en voi olettaa että nyt minä onnistuin, mutta on kiva tietää että ryhmänä ei oltu surkeita! Sen sijan, jos mulla on suht varma tuntuma että onnistuin edes jossain (etenkin vaikeissa kohdissa), ja että tsemppasin tosissani - niin siinä on palkintoa (lue: tanssin iloa) tarpeeksi. Kehujen kera tai ilman.

Mutta kehut eivät olleet tällä tunnilla se juttu. Ystäväni oli nauttinut myös keskittyneestä tunnelmasta, siitä hartaudesta joka syntyy kun jokainen tanssija on sataprosenttisen läsnä. Omalta osaltani voin sanoa että olin kyllä keskittynyt, mutta pääosin teknisiin haasteisiin. Keskellä tehtiin paljon piruetteja. Viidennestä ensin plié, passé retiré ja tasapaino, sitten piruetti, toisto, uudestaan tasapaino ja kolme nopeata perättäistä, aksentti alas. Hitaat meni tosi hyvin, mutta ne kaksi viimeistä nopsaa ei sitten millään. Asento karkaa eikä tukijalka ehdi suoristua välissä. Lopulta sain tehty jotain sinnepäin kun pidin passé retirén vain coud de pieds korkeudella. Hmm.. jotain edistystä kuitenkin! Tehtiin myös diagonaalissa arabeski piruetteja, niitä jossa jokaisen väliin tulee plié. Ensin alle kaksi piqué en dehors pirtsaa, ja siitä suoraan plié ja arabeski piruetti. Kaksi kertaa. Oli aika epätoivoista menoa, en pysynyt akselin päällä enkä päässyt kahta kertaa ympäri. Vasta kun tein erikseen ja ilman musiikkia, onnistuin joten kuten. Tajusin että pitää luottaa siihen että vauhti vie ympäri ja antaa piruetin vaan liukua loppuun asti. Kappas vain.. taas tapahtui pientä edistystä! Miksi en iloinut tästä eilen?

No, koska minulla on tapana ajatella (tunnilla) liikaa, ja märehtiä omia puutteitani kyllästymiseen asti! "Liian vanha, vääränlainen balettiin, ei taipuisa/venyvä, ei irtonainen, riittämätön aukikierto, plié vois olla parempikin, jalat korkeammat, jne.." Isossa määrin se auttaa minua tekemään lisää töitä, jotta löytäisin mun kropalle ja valmiuksille mahdollisimman puhtaan ja kauniin tavan tanssia. Mutta välillä se myös lannistaa. Jos lähtökohtaisesti uskoo olevansa riittämätön, niin mistä löytyy sitä luottamusta että taitoa ja potentiaalia kuitenkin on? Opettaja voi auttaa avaamaan silmät, mutta ei pidä nojautua vain kehuihin. Ei openkaan silmä ja huomio ehdi joka hetkellä joka paikkaan. Sen sijan on hyvä muistaa mistä on aloittanut ja mihin on jo päässyt, ja että on sitä ennenkin oppinut ja edistynyt.

Ja ennen kaikkea: niin kauan kun nauttii siitä kaikesta, asiat ovat just niin hyvin kuin pitää ollakin. Kivaa ei tarvitse olla koko ajan, baletti on oikeasti vaikeata ja ajoittaiset turhautumiset kuuluvat nekin asiaan. Mutta kun liikkeet ja puutteet on puhki-analysoitu, on parasta päästää se sisäinen balleriina irti ja vaan heittäytyä mukaan! Tämän muistan nimittäin myös eiliseltä tunnilta: kun teimme adagiota, potkin vihdoin sisäisen kriitikkoni pihalle ja antauduin musiikin vietäväksi. Hetken aikaa olin ihan fiilareissa. Taisin sittenkin olla samalla tunnilla kuin ystäväni!


Ylläoleva kuva: Tanssijat Lucien Postlewaite and Carla Korbes, kuvaaja tuntematon. Lähde: Pinterest.