Bajadeeri: kenraaliharjoitus

Salla ja Jaakko Eerola, kuva Sakari Viika.

Pääsin viime keskiviikkona katsomaan Kansallisbaletin kenraaliharjoitusta - ja mikä tuuri että kyseessä oli juuri Bajadeerin ykkösmiehitys! Kenraaleissa on muutenkin aina oma jännä tunnelmansa, näyttämömiehet ravaavat edestakaisin kuulokkeet ja mikit päässä, orkesterin johtaja antaa muusikoille ohjeita, baletin johtaja tarkastaa rivejä ja antaa tanssijoille ohjeita.. Jopa loppukiitosten koreografiaa harjoitellaan moneen kertaan. Ja joskus on hauskojakin yllätyksiä, kuten tällä kertaa kahden eri Pronssijumalan tanssi!

Salla ja Jaakko Eerola tanssivat Nikiyan ja Solorin pääroolit ja olivat varsin vakuuttavia! En tiedä onko sillä tanssimisen kannalta suurta merkitystä että ovat he ovat aviopari, mutta Solorin ja Nikiyan välinen rakkaus oli käsin kosketeltavaa ja uskottavaa. Sallan pehmeä sulokkuus yhdistettynä varmaan tekniikkaan tekevät katsomisesta nautinnon. Suuren vaikutuksen tekivät myös hänen ilmavat ja kevyet hyppynsä. Jaakko Eerola on Solorin roolissa sekä karismaattinen että vahva tanssija - hypyt, piruetit ja partnerointi eivät jätä mitään toivomisen varaa.

Yksi baletin kohokohdista on sykähdyttävän kaunis Varjojen sisääntulo. Varjot ovat kuolleen Nikiyan monenkertaisia ilmestyksiä, jotka surun murtama Solor näkee oopiumin aiheuttamassa hallusinaatiossaan. Kaksikymmentäneljä valkoisiin tutuihin puettua balleriinaa laskeutuvat lavalle kuin kuun siltaa pitkin, yksi hypnoottinen arabeski toisensa jälkeen. Onnekas ensimmäinen tanssija saa tehdä niitä jopa 39 kertaa! Sen jälkeen jokaisella tanssijalla on yksi vähemmän kunnes viimeinen joutuu enää tekemään kuusitoista arabeskia. Kaiken kukkuraksi arabeskit tulevat koko ajan samalle jalalle, ja se kyllä tuntuu kropassa.. Olen muutaman kerran päässyt huvin vuoksi harjoittelemaan tuota Varjojen sisääntuloa (pehmeissä tossuissa), aina siihen saakka kunnes ryhmä muodostaa "blokin" keskelle ja asettuu lopulta kahteen riviin lavan oikealla ja vasemmalle laidalle. Vaatii mielettömän paljon harjoittelua jotta kaikki tapahtuisi samanaikaisesti ja yhteneväisesti. Mutta kun se toimii, niin se on todella upeata nähtävää - ja Kansallisbaletin corps de ballet kyllä osaa!

Muuten, Areenalla on juuri nyt nähtävissä tanssija Charlotte Schaumanin haastattelu. Hän esittää Bajadeerissa yhtä Varjoista, ja kertoo valmistautumisestaan rooliin ja baletin monista haasteista. Esimerkiksi se "kuun silta" mitä kuvailin tuossa aiemmin? Se on kalteva ja liukas ramppi - ei mitenkään paras mahdollinen alusta arabeskissa tasapainoilulle! Charlotte paljastaa myös mikä saa jatkamaan rankassa ammatissa, silloinkin kun on väsynyt, epävarma ja tekisi mieli luovuttaa. Se on tietenkin rakkaus tanssiin!

Haastattelu löytyy täältä, 20 minuuttia ohjelman alusta: Areena: Pixel.

Tuhkimo - traaginen kertomus

Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa, mikä on tarkoittanut ensisijaisesti irtiottoa töistä ja sitä kautta enemmän aikaa tanssille! Se on niin ihanaa kun ei tarvitse kiirehtiä myöhäisistä treeneistä kotiin ja saa nukkua pitkään ja palautua rauhassa.. Ja ehtii tehdä kaikkea muutakin kivaa! Kuten käydä katsomassa tanssia, tanssimisen lisäksi. :) Torstaina oli Kansallisbaletin uuden Tuhkimon kenraaliharjoitus puolilta päivin, ja onnistuin saamaan mutkan kautta kahdet liput (kiitos!). Löytyi tanssikamu jolla oli sopivasti vapaata ja lähdimme suurella mielenkiinnolla katsomaan tätä Terence Kohlerin modernia versiota.. Ja tykkäsimme! 

Tämä Tuhkimo ei kuitenkaan ole mikään kimmalteleva Disney-satu, vaan todellakin tummanpuhuva ja traaginen kertomus menetyksestä, rakkauden kaipuusta - ja rakkauden parantavasta voimasta! Toteutus on erilainen kuin mihin ollaan Tuhkimossa totuttu. Päähenkilöiden valintoja pohditaan myös psykologisesta näkökulmasta, mikään ei ole täysin yksiselitteistä. Terence Kohlerin kerrontatapa on jännälla tavalla elokuvallinen, musiikkia myöten. Paikoin liikutaan tanssiteatterin ja jopa mykkäfilmin maastossa, muttei klassisen baletin liikekieltä unohtamatta. Itse asiassa kärkitossuilla on oma merkityksellinen rooli tässä tarinassa.

Baletti on jo alkanut kun yleisö vielä valuu istumaan. Taustalla on impressionistinen maalaus kesäisestä kukkakedosta, edessä kolme valkoista puutarhatuolia ja pöytä. Äiti, isä ja tytär ovat viettämässä yhteistä onnellista aikaa. Mutta Tuhkimon elämä on jo ottamassa uuden suunnan, äiti yskii keuhkotautisena, ja uusi äitipuoli vaanii isää kuin heikkenevää riistaa. Äiti kuolee, isä jää yksin ja ajautuu surun murtamana uuden naisensa jäätävään syleilyyn. Unohtaen tyttärensä tuskan, ja näkemättä tämän hätää uudessa perheessään.

Kuvassa Samuli Poutanen, Maki Nakagawa, Nicholas Ziegler
Kuva Sakari Viika

Myös alkuperäisessä sadussa Tuhkimo jää vaille rakkautta ja turvaa, ja valitettavasti vastaavaa ei tarvitse oikeassa elämässä hakemalla hakea. Tuhkimo kärsii äitipuolen henkisestä ja fyysisestäkin väkivallasta ja on uusien siskojensa hylkäämä. Siinä missä siskokset ovat seurapiireihin kasvatettuja hienohelmoja, Tuhkimo on viaton luonnonlapsi, tyttö joka on vasta naiseuden kynnyksellä. Tietyllä tavalla Tuhkimo ja hänen isänsä ovat tarinan passiivisempia hahmoja. Isä ajautuu epätasapainoiseen suhteeseen, ja tyttärellä ei ole konsteja puolustautua. Vasta tanssiaiset tuovat mahdollisuuden irroittautua ikävästä todellisuudesta ja kasvaa naiseksi.

En tohdi paljastaa kaikkia yksityiskohtia, vaikka Tuhkimon tarina onkin kaikille tuttu. Sanotaan nyt näin, että Kohlerin maailmassa kaikki ei ole musta-valkoista ja että muutama yllätys on luvassa. Sisarpuolet ja poissaoleva isä vievät tarinaa eteenpäin ihan uudella tavalla.

Tarina on traaginen, mutta Tuhkimo ei jää ilman prinssiään. Yhteinen pas de deux katulamppujen loisteessa oli mulle yksi baletin kohokohdista. Samoin kohtaus jossa Tuhkimo saapuu tanssiaisiin, ja kävelee ja tanssii ensimmäistä kertaa kärkitossuissa. Siitä tuli mieleen paitsi omat ensiaskeleeni, myös Pieni Merenneito joka astui ihmisten maalle jalat vertaa vuotavana.. Tuhkimon debyytti seurapiireissä ei kuitenkaan ole se taianomainen hetki johon satu yleensä yhdistetään. Hän on seurapiirien ulkopuolinen, sopeutumaton. Mutta kaikkeen kyllästynyt prinssi tunnistaa Tuhkimossa kuitenkin oman pelastuksensa! Rakkaus voittaa..

Kuvassa Eun-Ji Ha, Ilja Bolotov
Kuva Sakari Viika

Olin lopulta hyvin positiivisesti yllättänyt tästä Kohlerin uudesta sovituksesta. Muutamassa kohtauksessa oli vähän liikaa häslinkiä ja tanssiaispukujen stailaus-kohtaus tuntui päälleliimatun teko-hauskalta. Stylistin kliseinen kuvaus ei ollut mielestäni onnistunut. Lavastus oli kuitenkin vaikuttava, asut harmaudessaankin kauniita ja Lera Auerbachin musiikki tuki tarinaa hienosti. Tanssijat suoriutuivat upeasti, Maki Nakagawa oli osassaan uskottava ja varsinaisessa ensi-illassa löytyy varmasti vielä lisää intensiteettiä. Nicholas Ziegler oli julmana äitipuolena juuri niin uhkaavan oloinen kuin pitääkin, ja Kare Länsivuori tulkitsi hyvin surevaa isää. Prinssinä tanssiva Samuli Poutanen jäi vähän varjoon.. Suuremman vaikutuksen teki toinen sisarpuolista, tällä kertaa Johanna Nuutinen. Mielenkiintoista on se, että äitipuolta esittävät sekä mies- että naistanssija - muttei samassa baletissa! Me näimme ns transvestiitti-version, mikä toi äitipuolen rooliin pelottavaa lisäjännitettä. Mutta haluaisin todella nähdä myös Minna Tervamäen tulkinnan samasta hahmosta.

Kaiken kaikkiaan voin vain suositella, menkää ihmeessä katsomaan!