Tanssija, musiikin kehollistaja

Arvio: Nacho Duato: Bach. Forms of Silence and Emptiness.
Suomen kansallisbaletti, 7.5.2016

"Musiikki on kaiken inspiraationi lähde", kertoo koreografi Nacho Duato. En voi olla muuta kuin samaa mieltä hänen kanssaan. Musiikki liikuttaa, niin kehoa kuin mieltä. Niin kauan kuin muistan, olen koennut musiikin kuuntelemisen fyysisesti, ei ainoastaan rytmisenä liikkeenä vaan myös nosteena, virtoina, kuohuina. Musiikki vie ja kantaa, vaikka balettitunneilla se on yksinomaan opettaja joka määrittää tahdin. Tanssin ammattilainen noudattaa hänkin koreografin ohjeita. Lopulta tanssija itse on kuitenkin musiikin sanansaattaja, näkymättömän kehollistaja. Duato on viennyt koreografiansa vielä astetta pidemmälle, tanssijoista tulee soittimia, nuotteja, säveliä, fraaseja, musiikkia. Kun Bach (Nicholas Ziegler) tarttuu jouseensa ja soittaa sillä Linda Haakanan tanssimaa selloa, musiikki ja tanssi on yhtä. Mutta kumpi soittaa kumpaa? Bach selloa, vaiko sello Bachia?

Kuvissa yllä: Nicholas Ziegler, Linda Haakana. Kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Nacho Duato puhuu itse kokoillan baletista, mutta tanssiteos rakentuu palasista: Bachin lukuisat konsertot, kantaatit, sarjat ja sonaatit ovat kukin saanneet oman koreografiansa joilla on alku ja loppu - ja yleisö reagoi aplodeilla kuten klassisen baletin variaatioiden bravuurasuoritusten kohdalla. Suosionosoituksissa ei tietenkään ole mitään vikaa sinänsä, ja tanssitaitelijat ovat aplodinsa ansainneet, mutta taputukset rikkovat jonkin verran tunnelmaa. Mietinkin että koreografi on tehnyt vuoden 1999 kulttuurikaupunki Weimarin juhlayleisölle katsomisen helpoksi, kappaleet ovat verrattain lyhkäisiä eivätkä vaadi syvällistä keskittymistä. Ratkaisu tekee kohtauksista kuitenkin hieman irrallisia, ja hetkittäin teos muistuttaa gaala-iltaa eikä yhtenäistä teosta. Musiikin, tunnelmien ja pukujen jatkuva vaihtuminen korostaa tätä entisestään. Kuitenkin Duato antaa myös toisten kohtausten liukua toisiinsa, jolloin tunnelma säilyy ja vahvistuu. Oli miten oli, osiot ovat nautinnollisia. Ensimmäinen osa, viidestätoista kappaleesta koostuva 'Moninaisuus', on tunnelmaltaan kevyempi, iloitteleva, paikoin jopa humoristinen. Toinen osa, 'Hiljaisuuden ja tyhjyyden muodot', on seesteisempi, vakavampi, haikeampi. Tanssiteos ei ole varsinaisesti tarinallinen, mutta koreografiassa on Duaton mukaan kevyitä viittauksia "kuolemaan, inspiraatioon, säveltäjän työhön, hänen suuruuteensa sekä yksinäisyyteen" (viittaus käsiohjelmasta, kirj. Heidi Almi).

Nacho Duato: Bach. Forms of Silence and Emptiness. Kansallisbaletin tansijoita. Kuvaaja Sakari Viika / SKB. 

Tanssi on kauttaaltaan vahvaa, ja Kansallisbaletin tanssijat parhaimmillaan. Tähtitanssija Nicholas Zieglerin Bachissa on ylevää arvokkuutta, mutta jäin ihmettelemään miksi Nacho Duato teki Bachin roolista niin monessa kohtauksessa lähinnä sivustakatsojan. Jälkeenpäin kuulin luotettavasta lähteestä että Bachin alkuperäinen tanssija oli loukannut itsensä ennen kantaesitystä, ja Duato muutti koreografiaa säästäkseen tämän kehoa. Pelkäksi kävelyrooliksi Bach ei onneksi jää. Edellämainittu duetto Linda Haakanan sellon kanssa on huikea. Kysyin Ziegleriltä miten he selvisivät harjoituksista jousen kanssa, ja kuulemani mukaan eivät täysin välttyneet tökkäyksiltä! Proppien käyttö lähikontaktilajissa (lue = pas de deux) vaatii erittäin hyvää koordinaatiota ja huipputarkkaa liikemuistia, ja tanssijoitten on voitava luottaa toisiinsa sataprosenttisesti. Kaksintanssit Desislava Stoevan (Kuolema) kanssa painuvat myös mieleen. Stoeva on omiaan dramaattisten roolien esittäjänä, ja vaikka hänen ilmeikkäät kasvonsa ovat osittain piilossa valkoisen maskin takana, Stoevan kehollinen tulkinta on soljuvan sävykästä, viettelevän voimallista, hengittävää ja hienostunutta. Olen nähnyt hänet aiemmin muun muuassa Bajadeerissa Gamzattina ja Pienen merenneidon kilpakosijattarena, mutta Kuoleman roolissa hän tanssi mielestäni tähän asti parhaimman työnsä.

Kuvassa Nicholas Ziegler ja Desislava Stoeva. Kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Naiset. Kansallisbaletin tanssijoita, kuvaaja Sakari Viika / Suomen kansallisbaletti.

Tähtitanssija Tiina Myllymäen ja Eemu Äikiön tanssima Adagio on sekin todella kaunis, yhtä aikaa herkkä ja intensiivinen. Muuten, pidin siitä että ryhmänumeroissa ei ole klassisesta baletista tuttua hierarkiaa. Sekä miesten että naisten joukoissa tanssivat tähdet, ensitanssijat, solistit ja kuorolaiset sekaisin. Eun-Ji Ha, Tiina Myllymäki, Petia Ilieva, Michal Krčmář, Ilja Bolotov, Desislava Stoeva... Balettifanille on suurta herkkua nähdä kaikki samassa teoksessa, ja samana iltana! Tähdet sikseen, kukaan tanssijoista ei jäänyt varjoon. Miesten tulkitsema kappale jossa kaikki olivat pukeutuneet munkkimaisiin kaapuihin oli mielettömän hieno! Myös loppua lähestyvä kohtaus jossa tanssijat liikkuvat rakennustelineen näköisellä rakennelmalla oli kirjaimellisesti pysäyttävä. Kaiken kaikkiaan nautinnollinen tanssiteos!

Balettikassi antaa Bachille neljä tähteä ★★★★☆

Koreografia: Nacho Duato
Musiikki: (äänite) J.S. Bach
Lavastus: Jaffar Chalabi
Puvut: Nacho Duato, Ismael Aznar
Valaistus: Brad Fields

Uusi Balettikassi

Viiden vuoden bloggaamisen jälkeen tein sen vihdoin: rekisteröin blogille oman verkkotunnuksen! Vanha osoite balettia.blogspot.fi ohjautuu nyt osoitteeseen balettikassi.fi. Tiputin oman nimeni tuosta pois, vaikka blogi on toki edelleen henkilökohtainen. Seuraavaksi voinkin taas keskittyä sisällön luomiseen... Mietin juuri millaista tekstiä ja kuvaa laitan jatkossa tänne, ja mitä sisältöä muualle. Balettikassi jatkaa pelkästään blogin muodossa, mutta englanninkielisellä Pointe Til You Drop:illa on oma facebook-sivu, vähemmän aktiivinen twitter-tili ja uudehko instagram-tili. Facebookissa ylittyi parisen viikkoa sitten viidentoistatuhannen tykkääjän rajapyykki, ja luku on kasvanut siitä jo lähestulkon kahdella tuhannella. Facessa PTYD tavoittaa aikuisia baletin harrastajia ympäri maailman, ja on ollut mahtavaa todeta että meillä on niin paljon samankaltaisia kokemuksia... Baletti todellakin yhdistää! Instagramista on myös löytynyt lisää hurahtaneita sielunsiskoja (ja muutama veli), mutta en ole vielä löytänyt omaa linjaa postauksiin. Jonkun verran olen laittanut vanhoja kuvia ja kierrättänyt matskua facesta, mutta myös kuvia jotka tuntuvat liian "vähäpätöisiltä" facebook-sivulle.

instagram.com/pointetilyoudrop

Mitäs muuta uutta sitten viime postauksen? Treenimäärä on vähentynyt kolmeen kertaan viikossa, mikä on itselleni yksi tunti liian vähän. Kaksi tunneista on lisäksi perättäisinä päivinä, keskiviikkoiltana ja torstaiaamuna. Voisi olla järkevämpää sijoittaa treenit tasaisemmin viikkoon, esimerkiksi ti + to + su. Mutta... Kahta asiaa en vaihda: lajia ja opettajaa. Niin kauan kuin Marie-Pierre Greve vielä täällä opettaa, niin yritän päästä hänen tunneilleen. Hän on vain niin huippuopettaja! Toki kaikilla harrastajilla on omat mieltymyksensä ja oppimistapansa, mutta minulle Marien metodit sopivat. Yli viisi vuottaa ollaan tehty yhdessä töitä,  ja edelleen hän jaksaa kannustaa, korjata, haastaa, puskea, motivoida ja inspiroida. En tiedä miten sopeudun Marien jälkeiseen aikaan, mutta nyt haluan vain ottaa kaiken irti niistä tunneista mitkä meillä vielä on jäljellä.

Tajusin muuten just että tämä kevät on ensimmäinen seitsemään vuoteen jolloin en esiinny missään näytöksessä. En tiedä oliko viime vuoden workshop-performanssi sitten se viimeinen kerta... Mutta se jääköön vielä nähtäväksi. Sen sijan loppukevääksi on muuta jännittävää tiedossa: Osallistun jälleen vapaaehtoisena Helsingin kansainvälisiin balettikilpailuihin (23.5. - 2.6.2016)! Edellinen kerta oli neljä vuotta sitten, ja nyt on tosiaan taas Helsingin vuoro isännöidä/emännöidä kilpailuja. Ensimmäinen vapareitten tapaaminen on parin viikon päästä, niin selviää mitä töitä ja vuoroja on luvassa. Viimeksi päivystin Oopperalla vastaanotossa, ja voisin tehdä samaa nytkin. Ai niin, meinasi jo unohtua: Balettikassi on sekin taas mukana! Olen siis vapaaehtoistöitten lisäksi paikan päällä bloggaamassa, akkreditoituna "lehdistön" jäsenenä. Palkkio ei tosin ole aineellinen, mutta kokemus rikastuttaa rahaa enemmän. Kilpailuista lisää tulevissa postauksissa.

Ensi yönä siirrytään kesäaikaan, joten ei muuta kuin spring forward!

Riva London as The Velveteen Rabbit, kuva Barry Goyette.

Liikkeen legendat: Raisua energiaa, sivaltavaa herkkyyttä

Viimekertaisen klassista klassisemman Bajadeerin jälkeen pääsin vaihteeksi katsomaan Kansallisbaletin nykytanssitarjontaa: Liikkeen Legendat - Masters of Movement. Neljä teosta, neljä koreografia. 

Alexander Ekman: Episodi 31. Kuvassa Kansallisbaletin tanssijoita. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Illan avasi Alexander Ekmanin Episodi 31. Itse asiassa teos alkoi jo ennen esiripun nousua, mainiolla lyhytdokkarilla tanssijoitten työstä ja koregrafian harjoitusprosessista. Ryhmähenkeä, fyysistä ja henkistä heittäytymistä, hikeä, ääntä, irrottelua. Hyvin kaukana klassisesta baletista. Niin kaukana että koreografi heitti tanssijansa suojatusta studiosta ulos ihmisten ilmoille. En halua paljastaa liikaa, mutta kohtaamiset ovat hämmentäviä ja hauskoja. Ja irrottivat makeat naurut katsomossa! Pidin myös siitä että saimme kuulla tanssijoitten mietteitä, sekä studioharjoituksista että ulkona harjoitetusta osuudesta. Todella hyvä idea ja toteutus. Tämän jälkeen tunnelma olikin valmiiksi katossa ja odotukset korkealla - eikä Episodi 31 petä. Raikkaan energistä revittelyä, huumoria ja yhdessä tanssimisen iloa.

Alexander Ekman: Episodi 31. Kuvassa Kansallisbaletin tanssijoita. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Luke Simcockin suunnittelemassa sporttisen elegantissa puvustuksessa on viitteitä 20- ja 30-luvuille, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin Ekmanin omaleimaiselle liikekielelle. Puvustus ja maskeeraus leikkii perinteisillä sukupuolirooleilla: osa miehistä on pukeutunut hameisiin, ja sekä mies- että naistanssijoitten kasvoja koristavat hienostuneet viikset. Kaunis pas de deux on kahden miehen, Samuli Poutasen ja Frans Valkaman tanssima. Onko kyseessä sitten pelkkä tyylittely vai joku syvällisempu sanoma, jää jokaisen katsojan itsensä päätettäväksi. Ensimmäisellä väliajalla kuulostelin tuttujen ja ystävien mielipiteitä, ja kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä: hauska, raikas, energinen, iloitteleva episodi. Mutta kaiken railakkaan revittelyn keskellä yksi kohtaus jäi itselleni vahvimmin mieleen: arkinen pukumies, joka teoksen alussa käveli korostetun hitaasti näyttämön poikki esiripun noustessa ja laskiessa, jatkaen hidasta kulkuaan läpi teoksen, irrallaan ajasta ja näyttämön tapahtumista. Miten yksinkertaisesta liikkeestä voikin tehdä niin vaikuttavaa!

Demis Volpi: Little Monsters. Kuvassa Kailey Kaba ja Sergei Popov. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Illan toinen teos, Demis Volpin Little Monsters, oli tunnelmaltaan tyystin erilainen. Tyhjä lava, puolialaston mies joka näyttää olevan yksin - kunnes naisen pitkät raajat halaavat häntä takaapäin. Jännittävä asetelma, mutta koreografia jää tanssijoitten (Kailey Kaba, Sergei Popov) vahvasta läsnäolosta huolimatta välinumeroksi. Elvis Presleyn hivenen siirappinen musiikki (Love Me Tender) ei nostanut koreografiaa musikaalisiin sfääreihin. Mutta kauniisti tanssittu, ja sopivan kevyt välipala.

Carolyn Carlson: If To Leave Is To Remember. Kuvassa Ruan Crighton, Alfio Dragio, Emrecan Tanis. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Sen sijan Carolyn Carlsonin koroegrafia If To Leave Is To Remember kolahti ja kovaa. Pelkistetty lavastus, neljä naista, seitsemän miestä. Philip Glassin musiikki, elävän jousikvartetin soittamana. Sivaltavan herkkää tanssia, runollista, surullista, mutta myös toiveikasta. Kaikki tanssijat ovat vahvasti läsnä, liike on soljuvaa, tulkinta vilpittömän rehellistä. Oli puhtaasti sattumaa että satuin keskustelemaan edeltävällä väliajalla tutun ihmisen kanssa lähdöistä ja hyvästeistä. Se aika kun äidin on päästettävä lapsensa maailmalle, niin kipeätä kuin se tekeekin... Tai kun itselleen tärkeä ihminen muuttaa kauas pois, eikä palaa. Kun ystävä tai rakas jättää... Lähdöt koskettavat jokaista, oli sitten lähtijä tai jätetty. Kun tanssija Jani Talo lausuu lopussa ääneen lähtöjen tarinaa, poskilleni valuvat kyyneleet. Carlsonin teos menee ihon alle.

Carolyn Carlson: If To Leave Is To Remember. Kuvassa Ruan Crighton, Kailey Kaba, Emrecan Tanis. Kuva Sakari Viika. 

Carolyn Carlson: If To Leave Is To Remember. Kuvassa Alfio Drago, Sari Ikonen. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti.

Illan päätti Jorma Uotisen Jord. Tuttua Uotisen liikekieltä jo kymmenen vuoden takaa, koreografia oli alunperin tehty Tanskan Kuninkaalliselle Baletille. Itse asiassa Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve tanssi tuolloin Jordin ensiesityksessä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä miten hän sisäisti Uotisen materiaalin. Jordissa tanssii kaksitoista miestä, paljain yläavartaloin ja verenpunaisiin hameisiin pukeutuneina. Lavalle tuotu punainen hiekka on visuaalisuudessaan vaikuttava. Kuulin että alunperin Jordin ei pitänyt olla esitysjärjestyksessä viimeisenä, mutta hiekan pois siivoaminen osoittautui huomattavan aikaavievääksi... Ja voin vain kuvitella millainen sotku on täytynyt olla suihkuhuoneessa esityksen jälkeen.  Parasta Jordissa on Antti Keinänen, hän on itseoikeutettu uotistanssija. Kaikki miehet eivät ole yhtä suvereeneja, mikä näkyy kaikkien ollessa liikkeessä yhtäaikaa. Triot ja duetot toimivat paremmin, Samuli Poutanen ja Tuukka Piitulainen jäivät erityisesti mieleen. Paikoin koreografia sortuu musiikkivideomaisen shown esittämiseen, mitä Apocalyptican musiikki ja strobovalojen liioiteltu käyttö korostaa entisestään. Komeita, treenattuja ja hikisiä miehiä. Lentäviä kuperkeikkoja, uotismaista soljuvaa liikettä. Vetävä biisi, muttei yllä mielestäni ihan Jorma Uotisen parhaiden biisien tasolle. Suuri yleisö kyllä tykkäsi, ja tanssijat ansaitsivat ilman muuta suosionsosoituksensa!

Jorma Uotinen: Jord. Kansallisbaletin tanssijoita. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti.

Jorma Uotinen: Jord. Kuvassa Samuli Poutanen, Tuukka Piitulainen. Kuva Sakari Viika / Kansallisbaletti. 

Kaiken kaikkiaan Liikkeen legendat tarjosi vaikuttavan kokemuksen. Vaikka teoksia on mahdotonta vertailla keskenään, Carlsonin koreografia oli oma suosikkini. Ekman tulee perässä hyvänä kakkosena. Mikään biisi ei ollut huono, ja voinkin suositella Liikkeen legendoja lämpimästi myös balettiin epäilevästi suhtautuvalle nuorisolle.