Baletti All Stars: Tanssia tähtien kanssa

Lämmittelytanko. Kuva (c) Johanna Aurava.

Seison pimeässä jäähallissa, tuntia ennen ovien avaamista. Tekniikka testaa valoja, värejä, heijastuksia, on ja off. Näen hahmoja kaukana lavalla, tankojen vieressä ja välissä. Taipuvia vartaloita, venyviä, ojentuvia jalkoja, käsiä jotka piirtävät pitkiä kaaria... Kansallisbaletin tanssijat ovat valmistautumassa illan esitykseen puolen tunnin lämmittelytangolla: tutut pliét, tendut, degagét, fonduet, rondit, frappéet, developpéet, tasapainot, omat venytykset, grand battementit. Pianisti Dmitry Pavlov säsestää, balettimestari Jarmo Rastas kulkee hyräillen tankojen välissä. Tunnelma on keskittynyt, lähestulkoon harras - vielä ei ole yleisöä kenelle esiintyä. Vielä on hetki omaa aikaa, ennen kuin tanssijat antavat kaikkensa katsojille.

Passé retiré, tasapaino. Kuva (c) Johanna Aurava.

Saan ottaa kuvia, mutta vaihtuvat valot tekevät kuvaamisesta vähintään haastavan. Missaan useita unelmaotoksia, upeita arabeskeja ja korkeita jalan nostoja. Tangon jälkeen muutama tanssija testailee piruettejaan, varoituksetta tietenkin. Taisi olla amerikkalainen Rebecca King joka pyöräytti yks kaks kutospiruetin (tai seiskan, laskut menivät sekaisin)! Sen kun olisi saanut videolle... Tangon jälkeen ei seuraa balettitunneilta tuttua keskilattiaharjoitusta, vaan tanssijat vetäytyvät lavan taakse ja yleisö alkaa valua sisään. Väkeä on vähemmän kuin Hartwall-areenassa kaksi vuotta sitten, mutta silloin tapahtuma oli ilmainen. Tällä kertaa show maksoi leffalipun verran, kokonaiset 10 euroa! Minusta on mahtavaa että Ooppera vie Kansallisbalettia kaikkien ulottuville ja nähtäville, kiertueille ja ulkolavoille, kouluihin, kauppakeskuksiin ja toreille. Baletti ei ole elitismiä vaan koko kansan kulttuuria!


Lauantai-illassa kolmituhatpäinen kansa lämpenee tosin hieman hitaasti. Aplodit kuulostivat alkuun yllättävän vaimealta, vai sanoisko kohteliaalta. Syy ei kuitenkaan ollut esityksessä, vaan paikassa. Jäähalli on suuri tila, näkyvyys ei ole samaa luokkaa kuin oopperatalolla. Lava on permantoon nähden liian matala, moni näkee tanssijoitten jalkojen sijan toisten katsojien päitä. Konsertissa sillä ei olisi väliä, mutta tanssia pitää voida nähdä päästä varpaisiin asti! Itselläni kävi kuitenkin tuuri: istuin permannon ekalla rivillä. En siis voi valittaa, vaikka harmittaakin muitten puolesta. Illan juontaja Marko Keränen lämmitteli yleisöä tosissaan, ja lopulta tanssijat valloittivat yleisönsä!

Ensimmäinen baletti on katkelma Anandah Konosen koreografiasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Se on illan teoksista ainoa mitä en ole aikaisemmin nähnyt. Puvustus on ihana, hahmot ovat mainioita ja Panu Aaltion musiikki kantaa tarinaa. Ja voi miten sulokkaasti Niiskuneiti (Tiina Myllymäki) tanssii valtaisasta muumiasustaan huolimatta!

Toisessa teoksessa lähdetään täysin eri raiteille. Jacopo Godanin Spazio-Tempo on nykybalettia, ja jos en olisi tiennyt paremmin, olisin luullut sitä Forsythen koreografiaksi! Vaikutteista viis, biisi on magneettinen. Alussa ryhmä liikkuu aaltomaisesti kuin yhtenä organismina, ja mieleen tulee kuva vedenalaisesta korallista... Sitten liike on terävämpää, iskevää, jopa agressiivista. Yhden naistanssijan soolo on huikea, mutta en tiedä hänen nimeään. Ohjelmalehtiseen (Helsinki & Oulu samassa) on kirjoitettu vain teosten nimet ja koreografit, mikä on järkevää muutosten varalta - mutta ehkä tiedot tanssijoista voisi löytyä jostain muualta? Toinen ratkaisu olisi ollut heijastaa teosten päätteeksi nimet takaseinälle, ikään kuin televisiossa. Juontaja ei hänkään maininut kuin muutaman tanssijan, Tiina Myllymäen lisäksi Eun-Ji Han ja Michal Krčmářin (heistä lisää alempana).

Nykybaletin jälkeen vaihdamme taas klassiseen: iki-ihana Pähkinäsärkijä ja hiirikuningas. Kiinalaisessa tanssissa nähdään Linda Haakanan taituruutta, ja venäläisessä koristeellista pukuloistoa. Kohokohta on tietenkin suuri pas de deux, jonka tanssivat meille Petia Ilieva ja Sergey Popov. Petia on aina yhtä tyylikäs ja varma, ja Sergey huomaavainen ja salskea partneri. Tšaikovskin musiikki tulee nauhalta, mutta tenhoaa.

Muumipeikko ja pyrstötähti, koreografia Anandah Kononen. Kuvassa Tiina Myllymäki (Niiskuneiti) ja lihansyöjäkasvit. Kuva Mirka Kleemola / Suomen Kansallisbaletti.

Pähkiksen jälkeen Don Quijoten viimeinen näytös ja odotettu pari: Eun-Ji Ha ja Michal Krčmář jälleen yhdessä! Tarina on jo kuuluisa: Eun-Ji oli vapaa-iltanaan katsomassa balettia kun pääroolia tanssinut ballerina loukkasi itsensä aivan esityksen alussa. Eun-Ji oli jo bongattu yleisön joukosta, ja baletin johtaja Kenneth Greve kutsui tätä pelastamaan illan! Eun-Ji kiirehti lavan taakse, hänet puettiin ja meikattiin lennossa, jonka jälkeen pikainen lämmittely ja harjoittelu Michalin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta kun tanssivat yhdessä! Itse en ollut paikan päällä, mutta tutut ovat kehuneet esitystä taivaisiin. All Stars yhdistää heidät jälleen, yleisön suureksi iloksi. Michal Krčmář on huimassa vedossa, piruetit ja hypyt saavat haukkomaan henkeä. Eun-Ji Ha on suloinen ja loistokas, vaikka yksi piruetti ei ihan nappiin menekään. Don Quijoten suuri pas de deux on teknisesti huikean vaikea, mutta viime kädessä esiintyjien lavasäteily on se mikä innostaa eniten - ja näillä kahdella sitä on runsain mitoin. Toivottavasti tanssivat jatkossakin yhdessä!

Väliajan skumppailun jälkeen seuraa katkelma Kansallisbaletin viimeisimmästä ensi-illasta: Jorma Elon Kesäyön unelma, ja kohtaus suuresta hääjuhlasta. Mendelssohnin häämarssi ja Elon raikas koreografia antavat tanssijoille siivet, ja tunnelma on katossa.

Häämarssin jälkeen jotain ihan muuta: Tom Waitsin musiikkia, ja iso keltainen sohva näyttämöllä. Itzik Galilin koreografia The Sofa leikittelee sukupuolirooleilla ja parinmuodostamisella, ja tulos on herkullisen hauska, kekseliäs ja pikkutuhma. Linda Haakana, Samuli Poutanen ja Frans Valkama ovat sisäistäneet hahmonsa täydellisesti, ei voi muuta kuin nauttia ja nauraa!

Sohvan jälkeen Valkonen laittaa meidät katsojat liikkumaan yhdessä Muuv-tiimin kanssa. Opettelemme pari yksinkertaista "muuvia", ja koko yleisö on liikkeellä! Jos et ole kuullut Muuvista aiemmin, niin kyseessä on Kenneth Greven alulle panema kaikki liikkeelle - liike, jossa tarkoitus on liikuttaa tanssin avulla älypuhelimissa ja tableteissa kiinni roikkuvia nuoria (ja miksei myös vanhempia). Muuvilla on kattava liikepankki, josta löytyy hip hopin lisäksi myös balettisanastoa.

Muuvsien jälkeen Lumikuningattaren mahtava peikkojen sauna! Olen nähnyt tuon kohtauksen varmaan jo kymmenisen kertaa, mutta aina se toimii. Ja kun jäähiutaleet liikkuvat keskikäytävällä yhtenä aaltona, saan edelleen kylmiä väreitä... Michal Krčmář oli jälleen vauhdissa Lapin velhona. Tiina Myllymäki on kaikista lumikuningattarista vaikuttavin: yhtä aikaa viettelevä ja jäätävä.

Jacopo Godani: Spazio-Tempo. Kuvassa Kansallisbaletin tanssijoita, kuva Sakari Viika / SKB.

Illan päätteeksi kestosuosikki: Ohad Naharinin koreografia Minus 7. Sama teos (katkelma) päätti illan myös Hartwall-areenalla kaksi vuotta sitten, ja onpa se nähty useassa gaala-illassa. Teos on tavallaan aina uusi: kun tanssijat hakevat yleisön joukosta pareja itselleen, ei koskaan tiedä mitä tapahtuu. Tälläkin kertaa nähtiin yllättäviä parkettien partaveitsiä, karismaattisia ja omaleimaisia tanssijoita. Yleisö kannusti ja hurrasi mukana: All Stars on todellakin "all stars" - tähtiä voimme olla kaikki!

Kesäkiertue

Helsingissä Kansallisbaletti esiintyy seuraavan kerran vasta elokuussa, mutta muu Suomi pääsee nauttimaan vielä ensi viikolla alkavasta kesäkiertueesta. Baletti lähtee liikkeelle torstaina 28.5. ikiomalla balettijunalla (meikä kyydissä Tampereelle asti), ja All Stars nähdään Ouluhallissa 29.5. klo 18. Liput All Stars:iin maksavat 10 euroa, mutta varsinaiseen kesäkiertueseen pääsy on ilmainen (säävarauksella koska ulkolavat).

Kesäkiertuepäivät:

Ke 3.6. klo 18 Vaasa, Kauppatori
To 4.6. klo 18 Turku, Varvintori
Pe 5.6. klo 18 Tampere, Keskustori
Ma 8.6. klo 18 Lahti, satama
Ti 9.6. klo 18 Jyväskylä, Lounaispuiston lava
Ke 10.6. klo 20, Kuopio, Matkustajasataman lava

Kesäyön unelma: harjoitukset

Aasinpää ja taikayrtti valmiina. Kuva: Ooppera.

Viikko sitten pääsin seuraamaan Kansallisbaletin Kesäyön unelman harjoituksia melkein kosketusetäisyydeltä: Istuin peilin edessä, ison balettisalin keskilinjalla. Kun tanssijat muodostivat käytävän, ja Tiina Myllymäki eteni grand jeté -hypyin takaa eteen, olisin voinut melkein ottaa kopin hänestä! On mahtavaa seurata ammattilaisten työskentelyä noin läheltä, silloin näkee sen valtavan työn ja luovuuden minkä balettiesitys vaatii. Ensin on inspiraatio ja idea, ehkä joku tietty musiikki tai tarina... Sitten liikekielen työstäminen yhdessä tanssijoitten kanssa, kohtausten rakentaminen, tarinan kuljettaminen, ja siihen päälle vielä koko tuotanto puvuista valaistukseen. Uuden baletin tie koreografin mielikuvituksesta lavalle asti ei ole helppo mutta huikea!

Näissä harjoituksissa työstettiin osia kuoron ja solistien yhteisistä kohtauksista, ja paikalla oli tanssijoitten lisäksi myös suuri joukko baletin tuotantotiimiä: harjoittajia ja balettimestareita (laskujeni mukaan kolme), ensitanssijoitten koutsi, lasten opettaja, pianisti, tuottajia, baletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve ja Jorma Elo, teoksen koreografi. Boston Baletissa työskentelevä Elo on muuten harvinaisen symppis mies, rento ja ystävällinen. Minuakin kätteli, vaikka olin ihan random henkilö. Olen kyllä tavannut miehen aiemmin, edellisten Helsingin Kansainvälisten Balettikilpailujen aikana, muttei me mitenkään tuttuja olla. Tuttavuudesta viis, Elo on mielestäni ihan nero. Mitä olen aiemmin lavalla nähnyt, on kolahtanut. Elo sekoittaa klassista balettia ja nykytanssia, mikä ei sinällään ole uutta, mutta hän tekee sen omaleimaisesti ja kekseliäästi. Unelman harkoissakaan en kokenut yhtään tylsää hetkeä.

Oli jännää seurata miten koreografian opettelu eteni. Jorma Elo ei tässä kohtaa harjoituksia opettanut uusia askeleita ja kuvioita, vaan antoi pelkästään joitain tarkennuksia. Apunaan hänellä oli koreografian läpikotaisin tunteva harjoittaja, joka opetti sekä kuoroa että solisteja. Jos vertaisi tanssiteosta elokuvan tekoon, niin harjoittajalla on hallussaan käsikirjoitus - ja koreografi on kaiken ohjaaja. Elon harjoittajan teosmuisti on kyllä ihan huikea. Katsoin suu auki kun hän veti hihasta kaikkien paikat ja askeleet. Kuten jo mainitsin, koreografia ei ole sitä perusklassista balettia... Petipan baleteissa esimerkiksi port de bras (käsien vienti) on tuttua jo tunneilta, mutta tälläisessä teoksessa koreo ei nojaudu valmiiksi opittuun. Lisäksi Kansallisbaletin omat balettimestarit (kuten Francis Guardia) pitivät koko ajan kirjaa paikoista ja kuvioista, ja antoivat myös säätöjä aiempien harjoitusten perusteella. Ai niin, seurasin kuoron viimeisen kohtauksen opettelua niin tarkasti että taisin vahingossa oppia pätkän Elon koreografiaa! Se ei ollut teknisesti vaativa, ei mitään balettiaskeleita - mutta siinä oli aika mutkikas elekieli. Voisin sijaistaa milloin vain! ;)

Ihan parasta oli titenenkin seurata itse tanssijoita. Oumai, oli vilpitön reaktioni kun miehet valtasivat sekä lattian että ilmatilan. Mitä lentoja! Silmä lepäsi linjoissa, eikä kestänyt kauan kun oli kevättä rinnassa... ;) Sergey Popov ja Michal Krčmář tanssivat vuorotellen Kuningas Oberonin roolit, Samuli Poutanen ja Frans Valkama vuorottelevat kepposteleven Puckin osassa. Minulla on kova hinku nähdä molempia osajakoja, sen verran hieno roolijako on. Naisista ihana Tiina Myllymäki tanssii Titanian roolin, ja toisena piti olla alunperin kaiketi Maria Baranova. Muistan että olisin nähnyt hänen nimensä ohjelmistossa. Mutta viime hetken muutoksia tapahtuu baletissa aina, joku loukkaantuu tai sairastuu tai koreografi päättää toisin. Harjoituksissa kiinnitinkin huomiota siihen miten varalla olevat tanssijat peilasivat solistien liikkeitä salin taustalla. Heitä ei koutsata erikseen, mutta näin miten Tiina avusti sivussa "varanaistaan". Baletti on yhteistyötä ja toveruutta, ei keskinäistä kilpailua. Harjoitusten jälkeen kysyin varalla ollen tanssijan nimeä, ja tänään luin että amerikkalainen Rebecca King ei ole enää varalla vaan toisen osajaon Titania. Ei huonompi saavutus vasta kiinnityksen saaneelta solistitanssijalta.

Harmikseni en voinut ottaa kuvia harjoituksista, mutta Oopperan facebook-sivulla näkyy joitain otoksia. Odotan lisäksi kuvia puvustuksesta, lavastuksesta, bäkkäritunnelmista... Mutta ennen kaikkea odotan baletin näkemistä livenä. Se on ihan parasta!

Tanssillisin terveisin,
Johanna


ÄLÄ OHITA NÄITÄ:

Kesäyön unelma - mistä tarinassa on kyse? Shakespearen näytelmä tuli luettua yliopistossa osana englannin kirjallisuuden opintoja, mutta oli pakko virkistää muistia. Vaikka olen myös sitä mieltä että koreografian pitäisi kuljettaa tarinaa ilman käsiohjelmaa. Eikä teoksen tarvitse muutenkaan noudattaa alkuperäistä näytelmää mitenkään orjallisesti. Koreografi voi luoda myös pelkkiä tunnelmia, tai poimia tarinasta vain osat. Jos kuitenkin haluat tietää kuka tekee näytelmässä mitä ja miksi, lue tästä tiivistelmä (englanniksi): Midsummer Night's Dream - Summary.

Harjoituksen seuraamisen mahdollisti Pro Dance yhdistys, yhteistyössä Kansallisbaletin kanssa. Pro Dance ry järjestää erilaisia tapahtumia, tutustumiskäyntejä, luentoja ja vuosittaisen tanssigaalan. Yhdistyksen tarkoituksena on tukea tanssitaidetta ja nuoria lupauksia mm. stipendien avulla. Lue lisää yhdistyksen toiminnasta ja jäsenyydestä: Pro Dance.

Aamutunti Alminsalissa

Lauantai on yleensä viikon ainoa päivä jolloin voin ottaa aamuni rennosti: hidastellen ja laiskotellen, mielellään ison latten kera. Tänään oli kuitenkin ihan pakko kiskoa itsensä ylös ennen kahdeksaa ja kipaista oopperalle. Miksi? Avoimet ovet, aamutunti Alminsalin lavalla ja siihen päälle vielä tulevan baletin Peer Gyntin harjoitukset! En voinut vastustaa mahdollisuutta bongata Kansallisbaletin upeita tanssijoita heidän omissa treeneissään. Ja kannatti todellakin lähteä liikkeelle...

Koko ryhmää ei nähty lavalla, eivät he sinne kaikki kerralla edes mahtuisi. Normaaliaamuinakin tunteja on tarjolla kaksi samaan aikaan, ja tanssijat valitsevat itse kummalle menevät. Tällä kertaa tuntia piti vieraileva opettaja Yannick Boquin. Hän on opettanut mm. sellaisissa huippuryhmissä kuten Hollannin Kansallisbaletti (Het Nationale Ballet), Australian Ballet Company, Béjart Ballet Lausanne ja Pariisin Oopperan baletti. Sattumalta hän on oman opettajani hyvä ystävä ja entinen tanssipartneri, mikä todistaa kuinka pieni baletin maailma oikeasti on. Odotinkin paljon tältä opettajalta, mutta harmikseni Boquinin kommentteja ja korjauksia ei kuultu katsomoon asti. Tanko ei muuten ollut kovin mutkikas taikka raskaan oloinen, mutta sen ensijainen tarkoitus on ylläpitää tekniikkaa ja valmistella kroppaa päivän koitoksiin - eikä opettaa uusia temppuja. Yhteen asiaan kiinnitin myös huomiota: venyttelyosuudet olivat vapaat. Ammattitanssijoilla on omat päiväkohtaiset tarpeensa, ja yksilöllinen venyttelyhetki on heille varmaan hyödyllisempi kuin tarkoin määritetty koreografia. Omilla tunneillani meillä on sekä vapaita että opettajan ohjaamia venytyksiä, ja riippuu vähän päivästä ja kropan kankeudesta kummasta pidän enemmän.

Tankoharjoituksia oli kiva seurata, mutta tanssijat olivat lavalla sen verran ahtaasti että näin kunnolla vain mitä edessä olevat tekivät. Bongasin kuitenkin monta tuttua kasvoa ja tähteä: Tiina Myllymäki, Petia Ilieva, Eu-Jin Ha, Edita Rauserova, Nicholas Ziegler, Frans Valkama, Terhi Räsänen, Ilja Bolotov, Xiaoyu He, Tuukka Piitulainen, ja monia muita. Ihan kaikkia en tunnistanut, taloon on tullut taas uusia tanssijoita. Olisi ihanaa jos voisi nähdä kaikki myös lavalla!

Keskilattia oli tankoa paljon mielenkiintoisempi, Yannick Bouquin teetti porukalle tosi näppäriä, tyylikkäitä ja isosti liikkuvia sarjoja. Tuntia oli säestämässä pianisti, mikä tarkoittaa että harjoitus ei lopu vasemman puolen jälkeen - vaan sitä toistetaan tauotta kunnes ope toisin sanoo. Kun yksi ryhmä päättää sarjan, toinen jo aloittaa. Tuolleen haluaisin joskus itsekin treenata. Etenkin piruettiharjoituksia olisi hyvä tehdä pitkään putkeen. Siinä karsiutuu turha jännitys. Mä en muutenkaan ole luokan nopein oppilas, kestää ennen kuin uusi sarja uppoaa aivoista jalkoihin. Harmillisen usein multa jää parhaat tehot käyttämättä kun energia menee sarjan muistamiseen. Ja just kun olen pääsemässä siihen kiinni, mennään jo eteenpäin. No, ei auta kuin yrittää. Ja yrittää... Siksi olikin lohdullista nähdä että ammattilaisillakin menee välillä askeleet ja jalat sekaisin! Mutta he vain nauroivat itselleen ja jatkoivat täysillä loppun asti - tästä voisi ottaa itsekin oppia! Tosin kyseessä ei ollut se tavallinen aamuinen työpäivän avaus. Normaalisti tanssijat treenaavat peilin edessä. Nyt vastassa oli valoisa katsomo ja alati vaihtuva yleisö. Kysyin tunnin jälkeen ensitanssija Tiina Myllymäeltä mitä tämä tuumasi erikoisesta aamutunnista:

"Tietty siinä oli pienoinen stressi päällä, kun yleensä aamutunnilla ei ole katsojia...Mutta jos tulee joku askelmoka, niin virnistää ja koittaa saada kiinni askelista. Voihan niitä black outteja tulla lavallakin. Ja koska treeni on jokapäiväistä, on hyvä pitää huumoria matkassa mukana."

Juttelin Tiinan kanssa myös peilin puuttumisesta, ja toisaalta liiallisesta peiliin tuijottamisesta. Peili kun voi olla hyvä apu, mutta myös petollinen kaveri. Jos tarkistaa linjaukset ja asennot aina peilin kautta, ei kiinnitä huomiota siihen miltä liike oikeasti tuntuu. Lisäksi épaulement kärsii jos katseen harhautuva suunta vie pään väärään asentoon. Liiallisesta peilaamisesta tulee helposti ikävä maneeri. Meidän opettaja M-P on tästä tosi tarkka, eikä säästele korjauksiaan. Itse en katso niinkään paljon peiliin, mutta unohdan usein käyttää päätäni ja katsettani yhdessä épaulementin kanssa. Opettajan sanoin: "Johanna, where is your head? Where do you look?" Katseella on siis liikkeen kannalta merkitystä. Kuulin vähän aikaa sitten että Suomessakin vieraillut tanssija ja opettaja Barbora Kohoutkova puhuu silmistä peräti "lihaksina". Kun nämä kääntyvät sisäänpäin, tanssijan koko olemus seuraa mukana. 

Mitä sitten näin lavalla, keskilattialla? Keskittynyttä vartalon hallintaa, kauniita linjoja, korkeita jalkoja, hulppeita hyppyjä, huimia piruetteja, nauravia ilmeitä omille sähläyksille, tsemppiä muille tanssijoille... Tunnin loppua kohti yleisökin innostui, miesten tour en l'airit ja monenkertaiset piruetit saivat ansaitut aplodinsa. Naisista muutama pyöräytti hienot fouetté-codat päälle, ja hupi loppui vasta kun tekniikalta tuli valomerkki. Loppuun vielä suuri kiitos opettajalle ja tanssijoille, oli mahtavaa kun pääsi seuraamaan aamutuntia livenä!

Tanssijan liike on kuin siveltimen veto... Kuva: (c) Johannan Balettikassi, kuten myös yllä.

Random notes:

- Tuukka Piitulainen on vahvassa nousussa. Varma tekniikka, upeat linjat ja komea kuin mikä!
- Tanssijoitten eläytyminen treenin aikana, hyväntuulisuus, yhteishenki.
- Treenivaatteet: Alussa toppaliiviä, paksuja verkkareita, toppatossuja. Kerroksia riisuttiin sitä mukaan kun tunti eteni. Leopardiprinttileggarit (Terhi Räsänen). Miehillä shortseja, saliverkkareita ja trikoitten ja shortsien yhdistelmiä. Naisilla ei yksiäkään vaaleanpunaisia sukkiksia. Tossut lähes kaikilla ruskettuneen ihon väriset.
- Kärkitossuja: osa käytti, suurin osa teki pehmeillä.
- Katsojat jotka eivät ole perehtyneet baletin maailmaan voisivat hyötyä selostuksesta: mitä tunneilla oikein tehdään ja miksi. Jonkilainen Baletin perusteet -seminaari voisi olla hyvä idea!

P.S. Yannick Bouquin on tehnyt yhteistyössä Yumikon kanssa opetusvideon. Esittelypätkä löytyy täältä: Class with Yannick Bouquin

Lumikuningattaren pauloissa

Tiina Myllymäki, Wilfried Jacobs. Kuva Sakari Viika / Suomen Kansallisbaletti.

Nyt se on nähty. Kansallisbaletin uusi ja huikea spektaakkeli Lumikuningatar, taiteellisen johtajan Kenneth Greven tanssillinen tulkinta H.C. Andersenin klassikkosadusta. Greve kertoi että hän oli aina nähnyt mielessään Lumikuningatteren sijoittuvan juuri tänne Pohjolan perukoille, Lapin lumisiin maisemiin. Baletti onkin kunnianosoitus Suomelle, sen jenkalle, saunalle ja omille myyttisille tarinoille. Vai tiedättekö toista balettia jossa saunovat maahiset tanssivat lavalle? Tuo kohtaus on muuten yksi baletin vahvimpia ja saikin ansaitusti yksi illan parhaita aplodeja. Miestanssijat käyttävät siinä omaa vartaloaan lyömäsoittimena, tapa jolla on vahvat perinteet kansantanssissa. Mahtavaa. Jos et ole vielä nähnyt baletin traileria, niin se löytyy Oopperakanavalla. Mutta palataan alkuun, eli 1800-1900 luvun Helsinkiin...

Kain ja Kertun tarina alkaa Kertun syntymäpäiväjuhlista. Kai on tehnyt parhaalle ystävälleen ihmeellisen lasipallon, joka alkaa loistaa kun Kerttu ottaa lahjan vastaan. Lasipallo symbolisoi kauniisti sitä hetkeä jolloin lapsuuden ystävyys alkaa muuttua orastavaksi rakkaudeksi. Saammekin kuulla että pallo loistaa niin kauan kun tuo nuori rakkaus elää ja yhdistää... Nyt joku saattaa ihmetellä: miten niin saamme kuulla? Balettihan ei ole puheteatteria, vaan tarinat tavataan kertoa liikekielellä. Mutta Kenneth Greve onkin lähtenyt hakemaan toisenlaista ratkaisua. Tässä baletissa ei tukeuduta pelkästään koreografiseen kerrontaan, vaan tarinan kertojaan - ikään kuin lasten satuhetkessä. Kertun isöäiti on se joka johdattaa katsojat sadun maailmaan. Jos ymmärsin oikein, Greve on  halunut varmistaa ettei kukaan (lapsi-)katsojista putoa kärryiltä, sen verran mutkikkaasta tarinasta on kyse. Paikoin se toimiikin oikein hyvin, mutta joissain kohdin kerronta on mielestäni liian alleviivaavaa. Koreografi olisi voinut luottaa enemmänkin tanssin ilmaisuvoimaan ja lasten kykyyn tulkita liikekieltä! Ensi-illassa nuori ja kaunis näyttelijä Krista Kosonen eläytyi vanhemman naisen rooliin, ja isoäidistä tuli ehkä himpun verran liian nuorekas (harmaasta peruukista huolimatta). Olisi ollut mielenkiintoista nähdä Minna Tervamäki samassa roolissa, ainakin kenraalista kantautui vain hyviä arvioita. Eikä siksi että hän on Kososta vanhempi, vaan siksi että hän on tanssijana tanssjoitten joukossa.

Mutta takaisin tarinaan. Kain ja Kertun onni katkeaa Lumikuningattaren taikapeiliin, joka on päätynyt mutkien kautta isoäidin omistukseen. Kuningatar saa peilin olinpaikan selville ja lähettää maahisensa ja noitansa noutamaan peilin takaisin. Taikapeili kuitenkin rikkoutuu ja yksi sirpaleista lentää Kain silmään. Sen seurauksena Lumikuningattaren kylmyys tarttuu Kaihin, ja muuttaa tämän tapaa nähdä ja kokea maailmaa. Kai näyttää menettäneen kykynsä rakastaa ja hylkää hätääntyneen Kertun. Lumikuningatar saa tietää että Kai on taitava lasinpuhaltaja ja päättää kaapata tämän mukaan valtakuntaansa korjaamaan peilin entiseen loistoon.

Tiina Myllymäki, Samuli Poutanen, Wilfried Jacobs, Salla Eerola (sängyssä). Kuva Sakari Viika / Suomen Kansallisbaletti.

Kerttu jää yksin, muttei toimeettomaksi. Vaikka hän ei tiedä minne Kai on viety, päättää hän lähteä maailman ääreen löytäkseen rakkaansa. Matkallaan Kerttu kohtaa erilaisia kulttuureja, maahisia myöten, ja oppii samalla olemaan pelkäämättä erilaisuutta. Lopussa Kerttu pelastaa Kain kylmän Kuningattaren jäisestä otteesta sekä maahisten että kaiken voittavan rakkautensa avulla. Tässä tarina tiivistetysti. Jos joku tuntee alkuperäisen sadun erittäin hyvin, kannattaa muistaa että baletti on Greven oma tulkinta. Taitelijan vapaus ja silleen...

Parasta Lumikuningattaressa on kokonaisuus, se on enemmän kuin hienojen osiensa summa. Paljosta on kiittäminen huippuammattilaisten muodostamaa työryhmää: Erika Turusen loistokas puvustus (ja osittain myös lavastus), Mikki Kuntun huikaiseva lavastus ja valaistus, ja Pekka Helysen mainio naamiointi. Lumikuningattaren palatsista tuli mieleen Hollywoodin varhaiset musikaalit suurine portaineen. Oli todella hyvä keksintö tehdä baletin lavasta monikerroksinen, se tuo jotain uutta muuten niin tuttuun lattiatilaan... Tuomas Kantelisen musiikki on ihan oma lukunsa. Kantelinen on säveltänyt paljon elokuvamusiikkia, ja se kuuluu. Tosin nauhalta, mikä oli monille pienoinen pettymys - vaikka musiikki onkin äänitetty talon omalla orkesterilla. Nauhoite perusteltiin sillä että orkesterimonttu haluttiin peittoon ja koko tila lavan käyttöön. Tanssijat tulevatkin lähemmäs kuin koskaan ennen baletissa! Mutta musiikki on upeata, ja tukee vahvasti tarinaa. En ole muusikko, joten en osaa kuvailla sitä sen paremmin. Kylmiä väreitä tuli kuitenkin. Mahtavaa.

Erika Turusen suunnittelemia ja oopperan ompelimossa valmistettuja upeita pukuja. Vasemmalla japanilaishenkinen asu ja oikealla "venäläinen" puku. Puvut eivät ole tarkkoja kopioita mistään alkuperäisistä asuista, vaan Turunen kertoi että hän sunnitteli puvut omien mieltymysten mukaan. Viitteet Japaniin ja Venäjälle ovat kuitenkin katsojallekin selvät. Kuva: Johannan Balettikassi.

Koreografi Greve on yhdistänyt nykytanssia klassiseen balettiin, ja lopputulos on raikas - ja erittäin toiminnallinen! Välillä lavalla tapahtuu jopa niin paljon että pelkäsin katsovani jonkun hienon kohtauksen vierestä. Ensimmäinen suuri tanssikohtaus Helsingin kauppatorilla alkoi mainiosti lasten vetämällä jenkalla - ja päättyy lennokkaasti aikuisten tanssijoitten vapaamuotoiseen baletti-iloitteluun. Kaikki lapsiesiintyjät suoriutuivat ensi-illasta erittäin hienosti, etupäässä Rasmus Ahlgren pikku-Kaina ja Rosa Säilynoja pikku-Kerttuna. Heidän yhteinen pas de deux oli herkkä ja teknisesti hallittu. Kauppatorilla tanssitussa jenkassa oli myös yksi mainio omenavaras, nuori tyttö joka olisi kyllä ansainnut saada nimensä ohjelmalehtiseen!

Tiina Myllymäen Lumikuningatar. Kuva Sakari Viika / Suomen Kansallisbaletti.

Illan suurin tähti oli kuitenkin Tiina Myllymäen tanssima Lumikuningatar. Olen jo pidempään ihaillut Myllymäen puhdasta tekniikkaa ja kauniita linjoja, mutta viime aikoina hän on huimasti kypsynyt taiteilijana. Tanssissa on uusia sävyjä ja ulottuvuuksia, ja olemus on yhtä aikaa sekä herkkä että vahva. Tiina Myllymäen kuningatar oli elegantti, uljas ja jäätävän puoleensavetävä - oli helppo nähdä miksi hän sai kaikki pauloihinsa. Kuka tahansa ei saa näyttämään segwayllä (kyllä!) ajelun noin coolilta. Olisin toivonnut että häntä olisi nähty vielä enemmän lavalla, välillä Tiina jäi melkein kuoron alle. Baletin kuorolla olikin hurjasti tanssittavaa, suuria grand jetéitä kaanonissa liikuvien rivien välistä - kuviot vaihtuivat kirjaimellisesti lennossa. Yksi pieni mutta näkyvä liike mistä pidin erityisesti oli Lumikuningattaren ja hänen Lumihiutaleitten käsien asento. Siinä on viitettä suomalaisten rakastamaan heavy metalliin! Ehkä tahattomasti, en mene sanomaan. Kuvissa se korostuu enemmän, ei niinkään käsien ollessa liikkeessä.

Illan toinen tähti oli tietenkin Salla Eerola. En tiedä ketään toista joka voisi sopia niin hyvin Kertun rooliin. Sallassa on lämpöä, ja hän on täysin uskottava viattomana Kerttuna joka kokee rakkauden eheyttävän voiman. Sallan ja manion Samuli Poutasen tanssima pas de deux oli yksi baletin kohokohtia. Muista tanssijoista on vielä mainittava karismaattinen Wilfried Jacobs Lapin Velhona ja hienostunut Elena Ilyina Lapin Seitana.

Salla Eerola ja Samuli Poutanen. Kuva Sakari Viika / Suomen Kansallisbaletti.

Kaikkea en tohdi tässä paljastaa, saatikaan analysoida puhki... Baletissa oli muutama kohta joka olisi kaivannut syvällisempää työstöä, etenkin Kertun kohtaamiset vieraitten kultturien kanssa. Olin odottanut enemmän, koska tarinan keskeinen opetus on juuri tuo suvaitsevaisuus ja erilaisuuden ymmärtäminen. Sen sijan saamme nähdä Pähkinäsärkijämäisen kavalkadin etnisiä ja eksottisia kansantanssiryhmiä. Vieraat kulttturit on baletissa helppoa esittää kansantanssin keinoin, mutta miksi persialainen tanssi näytti siltä kuin se olisi tipahtanut Las Vegaksen show-lavoilta? Ja mitä Kerttu teki ylipäätään Japanissa asti? Kun ottaa huomioon että satu on sijoitettu 1800-1900 luvun Suomeen, Ruotsi ja Venäjä olisivat olleet jo tarpeeksi kaukaisia matkakohteita nuorelle Kertulle. Vieraitten kulttuurien kohtaaminen typistyi nätiksi välinumeroksi josta tosin puuttui muuten niin upea lavastus. Mutta onneksi Kerttu löytää tiensä takaisin Suomeen, Lappiin, maahisten ja Lapin Seidan valtakuntaan ja lopulta Lumikuningattaren palatsiin. Siinä kohtaa baletti heräsi jälleen huimaan eloon, ja pystyin jättämään sisäisen kriitikkoni sivuun. Loppuhuipennus ei pettänyt odotuksia, ja voin sanoa varmuudella että Kansallisbaletilla on käsissään hitti myös tuleville kausille! Ja näin lopuksi, paljastamatta onnellista loppua: Kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää...

Edessä Tiina Myllymäki. Kuva Sakari Viika / Suomen Kansallisbaletti.

P.S. Kaikki kuvat Suomen Kansallisbaletin luvalla ellei toisin mainittu. Kuvien käyttöoikeus rajoittuu tähän blogiin, joten ethän kopioi eteenpäin. Kiitos!

Piraatti pointe-tunnilla

Kävin noin viikko sitten katsomassa Kansallisbaletin Merirosvoa (Le Corsaire), jota mainostetaan koko perheen baletiksi - siitäkin huolimatta että miehet ovat joko piraatteja tai orjakauppiaita, ja naiset vähäpukeisiksi orjiksi päätyviä ryöstösaaliita. Mutta juoni ei ole tässä baletissa vakavasti otettavissa, ja merirosvoilla on myyty viihdettä ennenkin. Johnny Deppiä tästä tarinasta on tosin turha hakea... Sen sijan Wilfried Jacobsin pahis-piraatti sykähdyttää naiskatsojaa. Siinä on miehekäs, karismaattinen ja voimakas tanssija!

Baletin ystävälle Le Corsaire tarjoaa ennen kaikkea tuttuakin tutumpia variaatioita - juuri niitä mitä nähdään kaikissa kilpailuissa ja gaaloissa. Ja siinä piileekin pienoinen pettymys.  Ensimmäisessä näytöksessä variaatiot hukkuivat liiaksi taustahälinään, ja jäin kaipaamaan sellaista bravuuraa mitä esimerkiksi Alys Shee tarjosi taannoisessa HIBC:in balettikilpailussa. Kilpailuvarkkoja tavataan harjoittaa kuukausikaupalla, jopa vuodesta toiseen - Shee on esittänyt pelkästään Medoran variaatiota (tästä youtubeen) viimeiset neljä vuotta! Kokoillan baletti vaati ensitanssijoiltaan kuitenkin paljon enemmän. Kaikki tehot ja taidonnäytteet ei voida tunkea parin minuttin pätkään, vaan energian ja läsnäolon pitää riittää myös väliajan yli. Siinä tyylikäs Tiina Myllymäki ei pettänyt - päin vastoin. Hän oli Medoran roolissaan tasaisen hyvä alusta loppuun, ja hänen kauniit linjansa kantoivat katsomossa aina takariville asti. Baletti alkoi toden teolla hengittämään kun päästiin toisen näytöksen pas de deux:hen, taustana vain merirosvojen luola ja aukosta siintävä sininen meri.

Ivan Liška / Petipa: Le Corsaire - Merirosvo
Kuvassa Samuli Poutanen, Tiina Myllymäki
Kuva Sakari Viika, facebook.com/ooppera

Viimeisessä näytöksessä katsojille tarjotaan melkoinen hääkakkuhattara. On kultaa ja koristetta, vaaleanpunaista tutua, ruusuköynnöksiä ja suloisia lapsitanssijoita. Tästä baletista on minimalismi kaukana... Mutta jos kaipaa kimmeltävää piristettä harmaan syksyyn, niin eikun lippua ostamaan! Vinkki: olin sen verran edessä että kaikki se runsaus tuntui vyöryävän päälle, ja suosittelen istumaan kuudetta riviä kauemmas. Näin saa paremman kuvan lopun näyttävästä mutta monimutkaisesta sommitelmasta - josta suuri lasten corps de ballet selviytyy erittäin hienosti.

Puvustukseen en ollut ihan niin ihastunut. Vaikka tiedän että tutut kuuluvat klassiseen balettiin, niin tässä nimenomaisessa tarinassa ei löytynyt mitään syytä miksi Medora pukeutuu niin eri tavoin kuin kaikki muut naiset. Osalla tanssijoista on mustalaistyylistä hametta, naisorjilla haaremihousua ja hulmuavaa sifonkia, ja sitten on jäykkää tutua. Yhden balleriinan sininen tutu on valkoinen alta, ja kun jalat ovat nuden värisissä sukkahousuissa, näytti siltä kuin hänellä olisi valkoiset pikkuhousut alla. Joita sitten vilautellaan kaikissa nostoissa. Ehkä se oli vain kuuden ensimmäisen rivin näköhaitta, mutta itse olisin värjännyt tuon tutun myös alta siniseksi. On kuitenkin hienoa nähdä jalkojen kauniit linjat kokonaisina. Ja tutut ovat nyt vain tutuja. Klassista balettia olis vaikea mieltää kokonaan ilman tutujen kahinaa ja keinuntaa.

Tähän uuteen Merirosvo t-paitaan olen sen sijan tosi tykästynyt! Kun näin keväällä piraatti-kärkitossu- logon baletin nettisivuilla, mietin heti että siinä olis hyvä printti paitaan. Vinkkasin asiasta tutulle, ja kun en ollut yksin ideani kanssa, piraatti-paita toteutui! Kävin viime torstaina Oopperalla sovittamassa ja sain omani lahjaksi. Voisko olla parempaa treenipaitaa pointe-tunneille? ;)

Romeo ja Julia

Kuva Kansallisbaletin ystävällisellä luvalla. Valokuvaaja: Mirka Kleemola.

Kävin torstaina katsomassa Kansallisbaletin Romeon ja Julian pääharjoituksia, ja voisiko olla parempaa tapa korkata uusi tanssikausi? Koko viikko on ollut ihanan tanssintäyteinen, syyslukkarin tunnit ovat alkaneet ja suosikkiopettajat palanneet lomiltaan. Keskiviikkoon mennessä olin ehtinyt käydä viidellä balettitunnilla, ja torstaina kroppa huusikin jo taukoa. Eikun Oopperaan nauttimaan muitten tanssista! Olin innoissani ja ajoissa, paitsi etten ollutkaan. Olin kyllä saanut oikeat tiedot, mutta aamulla muistin vanhastaan että näytös alkaisi klo 11.30. Ja että treffit olisivat varttia yli. Pääharjoituksiin ei nimittäin pääse millään lipulla. Pitää olla talon omaa väkeä tai erillinen kutsu, ja saliin pääsee vain näyttämön sivuovista. Ellei sitten kyseessä ole joku koululaisnäytös tms. Kun sitten tulin Töölönlahden puolelta sisälle, pyysin vaksia ilmoittamaan talon tiedottajalle joka ilmestyi hetken päästä. "Olet myöhässä." Näytös olikin alkanut tasan klo 11 ja tapaaminen oli varttia vaille. Halusin vajota lattian alle sillä hetkellä. Miten noloa!

Olin jo varma että joutuisin palaamaan kotiin siltä seisomalta, mutta onneksi pääsin kuitenkin saliin. Menimme henkilökunnan reittiä, ja sain vielä ohjeet minne istuutua. Eturiviin ei kannattanut mennä koska valokuvaaja liikkuisi siellä edestakaisin. Ja piti katsoa ettei ole tekniikan ja taiteellisen johdon tiellä. Voisin soluttautua huomaamattomasti johonkin sivuun. Siinä kohtaa olisi voinut hiukan jännittää, mutta tämä ei ollut ensimmäinen tekninen/pääharjoitus jota olin päässyt seuraamaan. Kuvio oli jo tuttu. Nyökkäsin, kiitin ja livahdin saliin. Tanssiaiset olivat jo alkaneet, mutta Julia teki vielä tuloaan.

Kansallisbaletin Romeo & Julia on John Crankon koreografia, ja se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1962 Stuttgartin baletissa. Shakespearen kuuluisasta rakkaustarinasta on tehty muitakin baletteja, ja toiset pitävät englantilaisen Kenneth McMillanin koreografiaa ylivertaisena. En ole kuitenkaa nähnyt McMillanin balettia kokonaisuudessaan, enkä varsinkaan livenä. Sen tiedän, että syyskuussa Suomessa vieraileva Boston Ballet on esittänyt viime vuonna juuri Crankon versiota. Lavastus ja puvustus on sekä Helsingissä että Bostonissa Susan Bensonin käsialaa. Itse asiassa puvustus saattaa olla lainassa, se on nimittäin nykyisin aika yleinen tapa säästää rahaa. 

Baletin puvustuksessa on vuodenaikaan nähden sopivaa elonkorjuun väriloistoa. Ylhäisö pukeutuu kultaan, umbraan ja purppuraan, syviin ja rikkaisiin väreihin. Tavallisempi kansa nähdään oljen ja okran maanläheisissä sävyissä. Julian asussa on valkoista ja persikkaa, kuvastaen viattomuttaa ja orastavaa naiseutta. Romeo on pukeutunut valkoiseen ja oljenväriseen liiviin - joka sattumalta sopii täydellisesti Jani Talon hiusten väriin. Todellinen kultapoika. Puvut ovat kaiken kaikkiaan upeita, mutta ensimmäistä kertaa toivoisin miesten asuihin toisenlaista ratkaisua. Valkoiset trikoot ovat klassinen valinta, ja näyttävät toki jalkojen tyylikkään vahvat linjat esteettä. Mutta maanläheisten värien ja miekkataisteluiden joukossa ne muodostavat mielestäni liian vahvan kontrastin. Haluaisin nähdä jotain realistisempaa.

Toisaalta baletti on fyysis-estettinen laji, ja siinä missä ihailin Tiina Myllymäen upeita nilkkoja katselin myös miestanssijoitten atleettisen kiinteitä takapuolia. Hieman eri silmällä tosin. Silti mietin pitäiskö tehdä välillä myönnytyksiä suomalaisten heteromiesten sukkahousukammolle. Jos sukkisten sijan nähtäisiin lavalla enemmän housuja, toisiko se lisää yleisöä baletille? Ja jos tämä uusi yleisö kykenisi antautumaan baletin taiteelle niin että se lopulta jättäisi taakseen ennakkoluulonsa? Toisaalta, miksi meidän muitten pitäisi luopua perinteistä ja silmäniloista? Kaikkia ei kuitenkaan voi eikä tarvitse miellyttää.

Yhdestä kohtauksesta näkisin mieluusti päivitetyn version, niin kaunis kuin rakastavaisten pas de deux olikin. Romeon ja Julian ensimmäisen yhteisen yön jälkeen molemmat heräävät täysissä pukeissa, sukkahousuja ja kärkitossuja myöten. Puvustus on tässä tietenkin käytännön sanelema, sillä Cranko on halunnut pitäytyä klassisen baletin perinteissä. Mutta mitä jos molemmat olisivatkin paljain jaloin, Romeo lyhkäisissä shortseissa ja Julia pelkässä yöpaidassa ilman kärkitossujaan? Vaikka tiedämmekin että avioliitto on pantu toteen myös vuoteessa, toisi se kohtaukseen lisää intiimiä herkkyyttä ja haavottuvaisuutta.

Tiina Myllymäen tulkinta Juliasta on viehkeä. Ensikohtaamisessaan Romeon kanssa hän on hämmentyneen ihastunut, jopa kaino, kunnes syvenevä rakkaus herättää tytössä uinuvan naisen. Myllymäen tanssissa on herkkää lyyrisyyttä, ja puhdas tekniikkaa tukee tulkintaa. Hänen partnerinsa Jani Talo sopii loistavasti Romeon osaan. Komea, kultatukkainen sankari - juuri se poika johon koulussa kaikki ihastuvat! Talon tekniikka on vaivatonta, hypyt ilmavia ja piruetit varmoja. Mercutiona nähdään Jaakko Eerola, joka sopii rooliin kuin nakutettu. Wilfried Jacobs on vaarallisen tuntuinen Tybaltina. Hänet näkisin mieluusti isommissakin osissa. Kaiken kaikkiaan nähtiin varmaa ja taidokasta tanssia, eli kansallisbaletti on kesän jälkeen hyvässä vedossa!

Se mikä tässä baletissa aina koskettaa ja liikuttaa on tarina. Viha ja väkivalta joka kylvää vain lisää vihaa ja surua. Nuoren rakkauden huuma joka ylittää yhteisön asettamat rajat ja sukujen välisen vihanpidon. Shakespeare kirjoitti Romeon ja Julian yli 400 vuotta sitten ja ajoitti sen renesanssin aikaan, mutta teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Ja entäs sitten Prokofjevin musiikki! Se mitä Cranko baletti ei anna meille, on onnellista loppua. Tämä ei ole Prinsessa Ruusunen. Rakkaus ei voita, vaan päättyy yhteiseen kuolemaan. Alkuperäinen tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Kun isät saapuvat hautakammioon ja näkevät kuolleet lapsensa ikuisessa syleilyssä, he päättävät vihdoin haudata vihansa. Rakkaus ei pelastanut rakastavaisia, mutta se muutti viimein heidän maailmansa.